Kerrankin olemme jossain ajoissa. Johtuukohan se siitä että lähdimme kerrankin ajoissa? Kamat lavalle, pitkä soundcheck, uusien biisien treenailua ja hotelliin huilaamaan. Allekirjoittaneen leikattu polvi huutaa hoosiannaa. Se ei todellakaan pidä jatkuvasta rasittamisesta ja yleisestä hötkyilystä ja lepää tovin jäähauteessa. Kuntoutuksesta vastaava fysioterapeutti saa taas aiheen sanoa, että “et taida olla ihan fiksu kaveri”. Lounion Timolle vaan terveisiä.

Ennen keikkaa äijäilemme varovasti katselemalla Dirty Harry -elokuvaa. Mikä mies! Miten jäätävää toimintaa! Vaikka tilanne nayttää katsojan silmin hieman tukalalta, Harry selviää siitä ampumalla heittolaukauksen Magnum .44:lla pahiksen silmien väliin. Elokuvan joka toisessa kohtauksessa kannellan ruumissäkkejä. Aikuisina ihmisinä ymmärrämme elokuvan ohjaajan halunneen näyttää veriteot vertauskuvina, eikä oikeasti kannustaa meitä ammuskelemaan toisiamme isoilla ja fallisilla käsiaseilla. Omaksumme Harryn filosofisen toimintamallin, ja lähdemme keikalle.

Keikalla on villi meininki, oululaiset on hulluja. Biisit uppoavat runsaslukuiselle yleisölle ja toisen biisin aikana (Kasvot kohti itää) yhteislaulu on sitä luokkaa että soittajilla meinaa turahtaa paskaa housuun. Testasimme taas uusia biisejä, ja Vade Retro, Satanan aikana jengi oli ensiksi että WTF, mutta ymmärsivvät pian blast beatin hienouden ja lavan edustalle muodostui nopeasti oikea pitti. Lisäksi nähtiin stagedivingiä ja sen semmoista. Hurjaa! Meillä oli kivaa ja ilmeisesti yleisöllä myös, koska taputtivat meidät takaisin lavalle kaksi kertaa. Kiitos, Oulu!

Illan hauskimmasta kommentista vastasi tällä kertaa paikallisen urheiluseuran edustaja. Välittömästi keikan jälkeen käytiin takahuoneeseen pyrkivän nuorukaisen kanssa seuraava keskustelu: “Miksi en voi tulla juomaan teidän kaljoja, mehän tunnetaan kuitenkin toisemme, vai mitä Markus.” Kuka vitun Markus?! Takahuoneessa oli tuolla hetkellä siis Marko, Tuomo, Kuisma, Santtu ja Janne.

Sen jälkeen tapahtui jotain, siitä olen varma. Aamulla kuitenkin herättiin melkein kukonlaulun aikaan ja lähdimme kohti etelää. Paluumatka on silkkaa murhaa, sillä matka on todellakin liian pitkä. Jawatzu ajaa koko matkan. Miehen perse ei nouse kuskin pukilta edes kusitauon ajaksi. Hurjaa toimintaa. Onneksi Santtu, tuo Suomen hauskin mies (omasta, äitinsä ja Matti Riekin mielestä) hauskuttaa meitä koko sen 10 pitkää tuntia minkä olemme vangittuina Pahuuden Bussiin. Bussissa haisee taas pieru. Eikä mikä tahansa pieru vaan Pieru. Aivan helvetin siistiä puuhaa tämä rock’n’roll. Ettei ihan tyhjin käsin tarvitse mennä kotiin niin kitaristikaksikko sai mukaansa uuden lempinimen: Kuisma ja Tuomo ovat suomihevin Fränti ja Vahanen. Tästä täytyy olla hyvin ylpeä.

Kotimatkalla poiketaan studiolle Hämeenlinnaan. Saksan Janne on tehnyt viimeisimmät miksaukset, jotka ovat tietenkin loistavia. Yritämme keksiä miksauksista kuitenkin jotain vittuiltavaa, että sunnuntai-ilta kääntyisi maanantaiaamuksi. Biisijärjestys on nyt myös varma, joten maanantaina lähdetään reippaina masteroimaan Finnvoxin pajalle Helsingin Pitäjänmäkeen. Siellä se Jussila jo innostuneena odotteleekin.