Heti Kotkaan päästyämme ilahdutin Santtua tekstiviestillä: “Terveisiä Kotkasta! Pitäisiköhän miun siuta naamaan potkasta?” En saanut ikinä mitään vastausta sinänsä selkeään kysymykseen. Ennen keikkaa pyörimme kaupungilla etsien kuumaa toimintaa, mutta emme löytäneet mitään, emme niin mitään. Kaupunki oli kuin hyljätty. Juoksimme jopa läheiselle kukkulalle, mutta vesiperä sielläkin. Merimaisema oli toki hetken ihan mukava.

Keikkapaikan lava oli jokseenkin erikoisen muotoinen, mutta ei tuo ihmeemmin haitannut kun soitannon aika koitti. Tämä oli ensimmäinen visiittimme Kotkaan, joten siinä mielessä kokemus oli ihan tarpeellinen. Toisin sanoen oli ihan kiva huomata, että jonkinlainen fanipohja on olemassa myös tässä kaupungissa.

Alun perin olimme suunnitelleet osan porukasta palaavan yöllä Helsinkiin, mutta talon tarjoama ilmainen hotellihuone veti liikaa puoleensa. Ei olisi tainnut olla väsyneistä miehistä matkan taittajiksi ja varsinkaan roudaajiksi. Osa remmistä oli palaamassa Imatralle (Nyt alkaa oikeasti ihmetyttää mitä ne siellä oikein puuhailevat, ei taida kestää päivänvaloa! Hipit s**tana!) ja he olivat suunnitelleet tekevänsä sen rehdisti seuraavana päivä. Lopputulos oli siis se, että koko apinalauma viettikin iltaa yhdessä, taisteluhuutojen raikuessa ja paikallisten kiertäessä pöytämme kaukaa. Nälkäisimmät lähtivät etsimään “Kotkan vaarallisinta grilliä”, mutta he löysivät vain epäonnisen lokkilauman, joka joutui tämän hirviölauman pakanallisten riittien kohteeksi. Eläinsuojeluihmisten on turha ottaa yhteyttä, ei siinä mitään “sellaista” oikeasti tapahtunut. Ainakaan vissiin.

Aamulla hiljaiset naamavellit valuivat autoihinsa ja tahoillensa. Eikä ole sittemmin näkynyt, ei kuulunut.