MOKOMA.COM

Aalto herää säpsähtäen. Tokkuraisella päällä menee ikuisuudelta tuntuva aika hahmottaa vielä tokkuraisempien silmien kautta tulevaa informaatiota. – Missä ihmeen paikassa mie olen, Aalto pohtii mielessään. Muistikuvien vähyydestä johtuva tietämättömyys nostaa paniikkitunnelmia, kunnes ahtaan tilan muodot alkavat hahmottumaan tyhjän keikkabussin nukkumasopeksi. – Mutta missä jätkät on, kuuluu seuraava kysymys. Kurkkaus kelloon ja sen jälkeen ikkunasta ulos paljastaa, että bussi seisoo aamupäivän auringossa Kauhajoen Krouvin pihalla. Ja bändikaverit ovat tietenkin hotellissa nukkumassa. – Että sellaista, Aalto toteaa, ja lähtee tutkimaan josko aamusaunan mahdollisuudet olisivat mitenkäkin hyvät.

Porukka saadaan kasaan enempi vähempi saunanraikkaina, ja 20 kilometrin matka Nummijärven festarialueelle taittuu hetkessä. Muutaman kerran eksytään, mutta paikalliset alkuasukkaaat viittovat auliisti oikeaa suuntaa, vaikkemme edes vielä kysyneet ajo-ohjeita. Bussimme taitaa näyttää rock-uskottavalta kansalaisten silmissä.

Keikalle valmistaudutaan pelaamalla jalkapalloa. Loukkaantumisriski on valtava, mutta jotenkin miehet on saatava hereille. Apukoulun liikuntatuntia muistuttava pallon pomputtelu, kaatuilu ja säntäily vaikuttaa ainoastaan aika ajoin joltain etäisesti tutulta liikuntamuodolta, mutta kuitenkin lopputuloksena on iloisen reippaita ja kevyesti puuskuttavia hevareita. Keikka voi alkaa.

Astumme lavalle ja polkaisemme shown käyntiin. Menee hetki ennen kuin ihmiset pääsevät kakkoslavalta päälavan nurtsille, mutta lopulta kenttä on liki täynnä ja tunnelma on katossa aikaisesta soittoajasta huolimatta. Onpa tämä taas hauskaa, muistan ajatelleeni. Lisäksi yleisön joukossa näkyy tuttuja hahmoja. Kotiteollisuuden pojathan ne siellä heiluttelevat uutuuttaan kiiltelevää pallogrilliä ja kabanossipaketteja. Neroja. Illalla taitaa olla grillibileet.

Veto on ohi yllättävän nopeasti, vaikka kyllä siinä settilistassa niitä biisejä näyttäisi olevan pitkälle toistakymmentä. Yleisö on samaa mieltä, ja huutaa meidät takaisin lavalle. Encoreiden jälkeen muutama kymmenen aktiivisinta jäävät huutamaan Nummirockin perinteitä kunnioittaen, ja aikamme tuota möykkää kuunneltuamme, päätämme mennä tervehtimään innoikkaimpia. Nimmareita jaellaan ja terveisiä vaihdellaan. Onpa mukavia nuo meidän fanit.

Sitten onkin aika tunteille. Miekkoset menevät piiloon bussin uumeniin ja voi sitä halailun ja keskinäisen kehumisen määrää. Sie oot hyvä jätkä -tyypisiä avautumisia kuullaan ja annetaan. Keikka taisi siis toimia myös soittajille. Jäämme tsekkaamaan Kotiteollisuuden ja Obituaryn keikat sekä kaljateltan hevikaraoken annin, jonka jälkeen onkin aika siirtyä Kauhajoelle ja hotellin takapihalle.

Siellä se Kotiteollisuus-poikain pallogrilli jo iloisesti kipinöikin.

Bussi on täynnä ystäviä, alla tusinan verran mukavia keikkoja ja aavistuksen verran kasvamassa olevat yleisömäärät. Reissun ennakkoasetelmat ovat siis kohtuulliset hyvät, vaikka Juhannusjuhlien heterogeeninen yleisömassa ja sen heavymetallin vastaanottokyky on meidän kaltaisen marginaalimusiikkiorkesterin tapauksessa pieni kysymysmerkki. Mitään lopullista cross-over hittiä kun tuo Annalan Marko ei ole edelleenkään osannut säveltää. Eipä sillä, pelkkää grindinsekaista möykkää näyttäisi tuo uusikin materiaali olevan.

Varustaudun reissulle tällä kertaa huolellisesti, ettei tarvitsisi lotrata sitä iänikuista kolmoskaljapaskaa koko Juhannuksen ajan. Liki kulinaristisen nerokas ideani on ostaa korillinen oikeaa Vichyä, tuota kevyesti suolaista namijuomaa, ja sille kaveriksi tarvittavat sekoitusaineet. Vissykori kelpaa kuitenkin krapulaisille tai muuten vaan janoiselle crewille jo menomatkan aikana sen verran hyvin, että loppureissu menee kuin meneekin ikuisen kolmoskaljapaskan parissa. Ja sen kyllä taas huomaa.

Raumalle on tulossa 90 000 ihmistä bailaamaan ankarasti suomen kuumimpaan kesäjuhlaan pintaliitojulkkisten kanssa. Ja senkin kyllä huomaa. Raumalla olemme periaatteessa ihan hyvissä ajoissa, mutta festarialuetta lähestyessä alkaa tilanne näyttää pahalta. Corolloja ja isältä lainattuja Avensiksia pyörii jaloissa oikein urakalla, eikä bussin kanssa ole mitään toivoa lähteä ruuhkan sekaan yrittämään. Onneksi saamme järjestäjiltä vaihtoehtoiset, mutta erittäin monimutkaiset erikoiskiertoreittiohjeet ja pääsemme melkoisen sekoilun ja pyörimisen jälkeen ajoissa keikkapaikalle. Pieni stressi alkoi tosin jo nousta hattuun, mutta se kuuluu asiaan kun tällä porukalla lähdetään vähän reissun päälle.

Festaripaikalla odottaakin jo Ellen “Ellen ole keikalla” Jokikunnas ja Toni “Viikonkin” Halme ystävineen. Melkoinen apaja 7 päivää -lehden kuvaajille – jälleen kerran. Ulkomailta tutun glamourin täydentää se, että paikalla filmataan myös Matti Nykänen -elokuvaa. Tästä innostuneena rumpalismiehemme Hyge pommittaa elokuvassa Mervi Tapolan roolissa esiintyvää näyttelijätärtä niin aktiivisesti, että yhteiskuvaan asti lopulta päästään. Suostuttelu menee jotenkin näin:
– Mervi, otetaan kuva!
– Mä en oo mikään Mervi…
– Etpä tietenkään, Mervi, mutta tuu nyt kuvaan.

Aurinkoisena kesäpäivänä hevin soittaminen on entistäkin kornimpaa puuhaa. Tilannetta ei myöskään helpota se, että miksaajille on annettu erittäin väkevä käsky: äänenpaine ei saa ylittää 95db. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että juhlakentälle kuuluu lujempaa yleisön iloinen taustalallatus kun PA:sta tuleva soitanta. Ei paljoa hevi jytise. Desibelirajalle on syynä yksi ainoa ihminen, joka asuu kilometrin päässä juhla-alueelta ja jonka elämäntehtävänä on ilmeisesti kaataa festarit. Ehkä hänen pihallaan on sitten käyty kusella, mutta seuraukset ovat mittakaavaltaan melkoisesti isommat. Eli hevarit, hipit ja räystästukat: muistakaa että kusenlorottelulla saattaa olla vakavat seuraukset, joten miettikää minne roiskitte. Tai älkää miettikö. Ihan sama.

Keikka menee kuitenkin ainakin bändin kannalta mukavissa tunnelmissa, sillä isolla lavalla on superkiva bailata. Lisäksi tänä vuonna paikalle on eksynyt ihan kivasti hevareita, kiitos torstaipäivän raskaammalle ohjelmistolle. Ankarasta bailauksesta päätelle sinne yleisön puolelle välittyy ainakin tunnelma, jos vaikka soitosta ei juurikaan mitään kuulu.

Keikan jälkeen onkin aika lähteä tutustumaan itse juhla-alueeseen. Siinä on taas heviurpolla ihmettelemistä. – Voi jumalauta mikä Ibiza, mietin puoliääneen, vaikka en ole edes koskaan Ibizalla käynyt. Kilometrien mittaisilla rantakaistaleilla huojuu bikineihin sonnustautuneiden 18 vuotiaiden pimujen lisäksi myös oikeita palmuja. Ei ollut kuulemma ihan halpaa lennättää niitä palmumaasta, mutta kieltämättä näky on vaikuttava. Lisäksi miljoonat joulukuusenkoristeet sekä ainakin ziljoonan hengen ulkoilmadisko liekehtivine screeneineen on kyllä jotain ennennäkemätöntä Suomen suvessa. Räsäselle pisteet.

Olosuhteet huomioon ottaen ei siis ole mitenkään harmillista että joudumme odottamaan Kotiteollisuuden taustalauluporukoissa featuroivaa Miitriä aina pikkutunneille asti. Raumanmeren legendaarisen mahtavat takahuonetarjoilut saavat seurueemme käsittelyssä ammattikyytiä, ja kun Ile “Routa” Alghren starttaa Kotiteollisuuden mainion keikan jälkeen bussin kohti Kauhajokea, on allekirjoittanut kerrankin aika hiljaista poikaa.

Kuvia: http://www.saunalahti.fi/jesvah/mokoma/

Tampereen Sauna vaati yhden välipäivän, jonka jälkeen valuimme tahoiltamme Tavastialle. Slayerin lämppäys ja näkeminen, sekä festarikesän onnistunut korkkaus näkyivät vieläkin typerinä virneinä ukkojen turpeilla naamoilla. Lähtökohdiltaan päivä ei ollut hirveän kiitollinen hevaamiselle, johtuen Megadethin (olettaen, että meillä olisi yhteisiä faneja) samanaikaisesta esiintymisestä Tampereella, mutta tämän seikan ei annettu häiritä omaa innostuneisuuttamme.

Soundcheckissä tapailimme kolmatta uutta biisiä settiin, mutta eihän se ilman treenausta oikein tuntunut lähtevän. Kumma juttu, heh. Päätimme siis siirtää ensiesitystä suosiolla vähän syssymmälle.

Soittoaika oli kello 23:30 ja suureksi iloksemme paikalle oli valunut porukkaa oikein mukavasti. “Noh mikä ettei”, toteaisi eräskin insinöörismies ja niin totesimme myös me, ja lähdimme rokkaamaan. Jossain vaiheessa settiä tapahtui pienimuotoista vesi-ilottelua eli veden lotrausta toistemme päälle ihan “viilennys mielessä”, mutta epäonnensoturi Hämäläinen onnistui roiskauttamaan vesikaaren monitoripöydän päälle. Tämän seurauksena lavamonitorit pimenivät muutaman biisin ajaksi, joka tietysti aiheuttaa omat vaikeutensa soittosuorituksen läpiviemiseen. Tästä kuitenkin selvittiin jotenkuten ja kuin tilauksesta seuraava ohjelmanumero olikin Santun 30-vuotisjuhlakakutus. Onnellisen tietämätön sankari käy soittelemaan Hiljaisuuden Julistajan bassointroa kun yhtäkkiä Jarski ja Juha hyökkäävät lavalle, iskien hirvittävän kermamällin Santun naamalle. Biisi poikki ja pienet yhteisonnittelulaulut, ja takaisin Julistajan kimppuun. Yllättynyt kermanaamainen basisti näytti yllättyneeltä kermanaamaiselta basistilta, ja haisi lehmänpötsiltä kerman alkaessa hapantua lähes välittömästi.

Mitään muuta jännää ei sitten tainnut tapahtuakaan. Eli encoren jälkeen pikaiset puuskutukset ja hien kuivaukset, ja tuttuja morjenstamaan.

Sauna Open Air oli jo ennalta eräs vuoden, ellei koko uramme kohokohtia. Olihan soittopäivämme pääesiintyjänä Slayer, jonka merkitys bändillemme on naurettavan suuri. Tänään meillä olisi mahdollisuus kohdata nuo esikuvamme, vaikka selvää olisikin, että hädin tuskin uskaltaisimme heihin päin edes vilkaista.

Tampereen juhlien ajankohta on sikäli riskialtis, että usein Suomen sääolot tarjoilevat festarikansalle alkukesästä lähinnä hyistä viimaa ja vitutusta. Ihme kyllä, tällä kertaa aurinko hyväili ja hevimiehen naama vetäytyi väkisinkin messingille jo aamusta, kun aamukahvitkin sai nauttia terassilla. Edellisenä iltana olimme vetäisseet pienellä porukalla palauttavat treenit, joista kehkeytyi kuulijalle sietämätön, mutta soittajalle niin hauska jamisessio.Yhtä kaikki, kaiken rämpyttelyn, soittimien kurittamisen ja aurinkoisen aamukahvittelun jälkeen tuntui siltä, että olimme niin henkisen kuin soittovireenkin puolesta valmiit tähän juhlalliseen koitokseen.

Pääsimme hyvissä ajoin Tampereelle, jossa aloimme välittömästi kasailemaan kamojamme ja mittailemaan valtavaa päälavaa. Ahtaan klubikierroksen jälkeen tuo huikea lääni tuntui vapauttavalta, vaikka klubikeikoissa onkin aivan oma intensiteettinsä. Kun ohjelmisto koostuu pääasiassa vanhoista tutuista ralleista, niin jotenkin ytimekäs setti stadion-mittakaavassa tuntuu mielekkäältä. Uuden materiaalin esittely on tilanteena festaribileitä herkempi, joten silloin intiimit klubit toimivat tietenkin parhaiten.

Harvoin on jännittänyt näin paljoa ennen keikkaa. Pelkästään tietoisuus Isä-Slayerin läsnäolosta kaupungissa aiheutti kutinaa vatsanpohjaan. Viimeistään kohosi kylmä hiki otsalle, kun näki Äijien soittimet lavan sivulla. Maailmanluokan rohkaisua saimme lavalle astellessamme, kun Slayerin äänimies kehaisi vuolaasti soundiamme. Mies oli nähty aiemmin nyökyttelemässä soundcheckissä. On mannaa soittajan itsevarmuudelle, kun voi luottaa soiton soundaavan hyvälle myös yleisön suuntaan. Hyvä Miitri.

Setti lähti liikkeelle tuttuun tyyliin Uusi Aatami, Uusi Eeva -kappaleella, mutta muuten olimme karsineet löysät pois rankalla kädellä. Soittoaikamme oli haasteellinen: tarjoilimme taustamusiikkia työpaikkaliikenteelle ja yritimme saada festarivieraat hereille kesän ensimmäistä koitosta varten. Päivän ainutlaatuinen asetelma tuntui otteissamme melkoisena ylilatauksena, minkä takia emme olleet soitannollisesti terävimmillämme. Ylilatauksen takia tempot nousivat sellaisiin lukemiin, että demppien tiukasti takominen ylhäältä alas alkoi olla mahdotonta. No, toissijaistahan soiton takkuilu sikäli oli, että ylettömän hauskaa tuntui olevan sekä meillä että ainakin suurella osalla yleisöä. Paikoin porukan metelöinti oli sitä luokkaa, että pysyäkseen rytmissä oli peräännyttävä lähemmäs Hygen rumpuja. Monitoreiden volume jäi tällä kertaa yleisölle kakkoseksi. Hullut.

45 minuuttia on lyhyt aika silloin, kun soitto maistuu. Amoral oli kuitenkin päästettävä aloittamaan settiänsä, joten poistuimme lavalta naamat kestohymyssä. “Velvollisuuksista” oli edessä vielä hiukan hämmentävä nimmaritilaisuus ennen kuin pääsisimme keskittymään onnistuneen festarikesän avauksen juhlistamiseen. Nimmarit saatiin raapustettua, minkä jälkeen polkaisimme Santun kanssa bäkkärin piskuiseen saunaan. Löylyt olivat mitä parhaimmat, mutta pesumahdollisuudet olivat aika lailla olemattomat. No, hyvin pärjättiin pelkällä vahauksellakin.

Bäkkärialueella tunsi itsensä pikkupojaksi jälleen, kun Slayerin ukot ilmaantuivat paikalle. Emmehän me niille tietenkään uskallettu oikein mitään sanoa, nopea kädenpuristus ja “kiitos” saivat riittää. Jarkko tosin kunnostautui jälleen fanituksessa ja sai kun saikin nimmarit ja muutaman kaverikuvat.

Bändi-illan tunnelmaakin saatiin mukaan, kun Pain-yhtyeen tytöt tulivat nöyrästi kyselemään lainaksi kitaratelineitämme. Sympaattista toimintaa ulkomaan staroilta.

Ei aikaakaan, kun jo Slayer polkaisi helvetin irti. Lombardo oli tulessa. Paras.

Kiitos Slayer, kiitos jengi. Tästä jatketaan.