MOKOMA.COM

Mieluisa pesti oli pojille pamahtanut. Anthrax, tuo teinivuosien suuri innoittaja ja hevipumppujen kunkku. Vitti mie muistan kun lippiksen lippaan raapustettiin tussilla NOT ja bermudashortsit piti myös ihan ehdottomasti hankkia. Vuonna -89 koitti suuri hetki kun viikon manguttuaan sai äidiltä luvan lähteä Giants of Rockiin Anthraxia (ja Suicidal Tendenciesiä!) katsomaan. Jos joku olisi silloin sanonut, että vielä koittaa se päivä kun sie olet samoilla lauteilla (eri aikaan kuitenkin) äijien kanssa veivaamassa, niin en olisi kyllä hevillä uskonut. Muutama vuosi tässä on tosin ehtinyt välissä vierähtää.

Ilta alkoi Voima-lehden haastattelulla, josta kipaisimme soundcheckin tekoon. Pieniä varjoja Nosturin lavalle loi Kuisman kuumetila, jonka tähden vapautimme hänet roudauksesta. Yleiseen roudaustehoon ei Kuisman poissaolo juurikaan vaikuttanut. Eipähän pyörinyt jaloissa.

Nosturissa on tekniikalla ihan vitin pro-meininki. Kamat pystyyn ja hommat haltuun. Ilokseni havaitsin, että Benantella oli myös Taman Starclassic rumpusetti ja kannut olivat vielä saman värisetkin. Benantella oli tosin tuota rumpurojua huomattavissa määrin enemmän kuin allekirjoittaneella.

Kello 20:00 lähti rokki soimaan. Ihmiset tarkkailivat aktiamme perin hillitysti ja osa yleisöstä valui vielä sisään. Oli vähän hemmetin outo fiilis soittaa. Olimme päättäneet soittaa tiiviin ja rivakka tempoisen seitsemän biisin setin ja sen me myös teimme. Takatalvella tutusti ulos ja vähän hiton äkkiä Anthraxin alta ja edestä pois.

Ja olihan se Anthrax sitten hyvä! Vanha tutumpi materiaali lämmitti luonnollisesti enemmän, vaikka ei se uudempikaan ihan kamalalta kuulostanut. Yllättäen lavan hahmo ja äijien äijä oli Frank Bello, eikä Scott “NOT” Ian, jolle olin sankarinviittaa etukäteen sovittanut. Toki Scott valtavine leukapartoinen oli vakuuttava, ei siitä mihinkään pääse.

Keikan jälkeen käytiin iskemässä ukoille käsipäivää ja tuupattiin Kurimukset matkaan. Voivat sitten pölliä riffinsä takaisin. Harmi, että jäi Anthraxin vinyylit kotiin. Olisihan niihin ollut kiva nimmarit saada. Ja ei se ‘Speak English Or Die’ olisi yhtään hassumpi ollut Scottin ja Charlien signeerauksilla varustettuna. Noh, sitten ensi kerralla.

Aamukuset mökin nurkalle ja bussiin. Pitkä mutta sitäkin hikisempi matka kohti Turkua voi alkaa. Pieruhuumorin siivittämänä matka kuumassa autossa tuntuu menevän liiankin nopeasti. Matkalla koukataan Alkosta “pari jallua”, ettei edellisen illan kuiva tunnelma pääse toistumaan.

Turussa järjestelyt toimivat taas loistavasti ja ammattitaitoisesti. Kamat S-osiksen lavalle (helppoa!), soundit kuntoon (todellakin, kiitos Anton!), ruoka huuleen (herkkua, kiitos tytöt!), ja keikkaa odottelemaan (virvoitusjuomat sopivan viileitä!).

S-osiksen lattia on täynnä, kun astumme lavalle. Jengi lähtee mukaan heti setin avaavan Vainotun aikana. Teon Teorian alun aikana sali on täynnä ilmassa huitovia nyrkkejä. Soittajapojat saavat tästä lisää energiaa ja tukat pyörivät entistä raivokkaammin. Kiitos jengi! Encoretkin saatiin. Vedimme toista kertaa Deathin Open Casketista tehdyn käännösversion Avoin hauta. Tuntui toimivan. Death Metal on heino laji. Hygekin pääsee takomaan tuplapedaaliaan oikein Olavin takaa.

Se, että Hessulta katkesi ensimmäistä kertaa sataan vuoteen basson kieli, ja että soitimme kielen vaihtamisen aikana jatsia ei juuri tunnelmaa latistanut. Lead-laulun linjakin pimeni, joten ihan kommelluksitta ei selvitty. Tämä kaikki oli kuitenkin pientä verrattuna edellisillan seikkailuhin.

Keikan jälkeen kamat salaman nopeasti pois MKKK:n tieltä ja autoon (järjestysmiehien avusta iso plussa!), sukat vaihtoon (rauhallinen backstage!) ja katselemaan MKKK:n rautaisella ammattitaidolla vedettyä keikkaa (virvoitusjuomat sopivan viileitä!). Karmojen levyt on “ihan hyviä” mutta keikalla bändi toimii kuin nauloilla ladattu nyrkkeilyhanska. Kateeksi käy.

Kiitos Turku. Te olitte taas mukavia. Mokoma kiittää ja kuittaa!

Kukot Orrella 2003 -seikkailu jatkui leppoisissa merkeissä pitkällä, mutta hikisellä keikkabussimatkalla Savon sydämeen Kuopioon. Mokoman näkövinkkelistä kesäkausi alkoi ensimmäinen festivaalin merkeissä. Odotukset olivat korkealla, koska ilmakin suosi festivaalijärjestäjiä. Saavuimme Rumban nimeä ylväästi kantaneelle jatkoklubille hyvissä ajoin. Roudasimme kamat yläasteen liikuntasalia muistuvaan tilaan, jossa paikallinen tekniikka soitti Kurimusta PA:n kasaamisen ohessa. Kaikki näytti hyvältä. Nimmareitakin saatiin jaella.

Sitten alkoi surrealististen tapahtumien sarja. Antakaas kun kerron.

Soundcheck oli siis valmis alkamaan orkesterin puolesta, mutta tekniikka ei pelannutkaan järjestäjien toivomalla tavalla. Emme olleet tästä moksiskaan, vaan siirryimme odotellessamme ruokailemaan festivaalialueelle. Täällä saimme kuulla järjestäjien vastoinkäymisistä: festivaaleille ei oltu saatu anniskeluoikeuksia. Limufestari siis. Anniskelulupaa ei ollut myöskään jatkoklubilla, jossa soittoaikamme oli aamuyöllä 1:45. Rupesi jännittämään: kuinka helvetissä juhlakansa jaksaa riehua pikkutunneille asti pelkän limpparin voimin? No se selvinnee myöhemmin…

Ruokapöydässä nälkäisiä metallityöläisiä odotti hilpeä näky. Pääruokana tarjottiin vartaassa grillattua sikaa, jonka peräsuoleen oli työnnetty humoristisesti dildo. Tapahtuman “meininki” alkoi pikkuhiljaa selvitä. No hyvältä tuo raiskattu sian perse maistui, ei siinä mitään.

Takaisin keikkapaikalle, jokohan olisi soundcheckin aika? Olihan se. Hyvin meni, paitsi että puolet monitoreista ei toiminut. Laulusuorituksien kannalta olimme kriittisellä polulla; lauluhommat vedetäänkin tänään nk. sormituntumalla. Lisäksi järjestäjät pyytelivät anteeksi alimitoitettua PA:settiä. Eipä taida bassot jytistä tänään, tuumimme, muttemme antaneet sen häiritä.

Tämän jälkeen paikalle saapuu seuraava orkesteri tekemään soundcheckiä. Barathrumin pojat tulivat paikalle pelkkien kitaroiden kanssa, koska järjestäjä oli ilmoittanut että paikanpäällä on talon puolesta järjestetty backline. Järjestäjä ei kuitenkaan kamoja ollut hoitanut, joten kävi ilmi että meidän backlinellä veivataan kikkelithrashin lisäksi myös black metallia. Rumputaiteilija Hyrkästä tämä tietenkin jännitti eniten, sillä juuri kaupan pahvilaatikoista puretut rummut, Taman Starclassicit, ovat miehemme silmäterä ymmärrettävistä syistä. Kitaravahvistimien lainaaminen on “helpompaa”. On siinäkin toki sellainen ikävä puoli että – sparejen mukanaolosta huolimatta – juuri ennen omaa keikkaa hajoava putkivahvistin on ehkä maailman vittumaisin juttu. Mistä löydät avoimen soitinhuollon vieraassa kaupungissa klo 2:00? Ei mitään, hädässä ystävä tunnetaan. Lainatkoon Barathrum kamoja, eihän tässä starailemaan ruveta. Ei ole varaa. Salaiset säröpedaalit piilotetaan kuitenkin omaa keikkaa odottamaan. Ei nyt ihan samoilla saundeilla kumminkaan…

Sitten majoituksen selvittämisen kimppuun. Ai mikä majoitus? Hirveän säädön jälkeen kuulimme, että homma selviää joskus keikkamme jälkeen, aamuyön tunteina, kun järjestävän seuran edustaja saapuu paikalle. Selvä. Odotellaan sitten sitä. Jännittää taas.

Keikka lähestyy, jännitys kasvaa entisestään. Tuleekohan tänne ketään? Järjestäjän käyttössä oleva 10 metrinen limusiini – pitäähän sitä nyt kunnon vehkeet olla – alkaa kuitenkin siirtää vip-vieraita takahuoneeseen, lisäksi festivaalialueelta siirtyy paikalle hyvänlainen joukkio juhlakansaa. Illasta saattaa siis tulla hyvä. Tässä vaiheessa neitimäisiä taiteilijoita kiukutti pikkuisen se, että sopimuksessa mainittua “virvoitusjuomakoria” ei oltu toimitettu takahuonetiloihin. No, ei olisi “vissy” maistunutkaan. Se, että limukiskan myyjä ilmoitti, että limut maksaa myös bändeille 2 euroa pullo, sai jopa rauhallisena tunnetun Annalan Markon korottamaan ääntään. Ei helvetti, joku roti pitää olla! No tämäkin asia saatiin hämmennettyä n. 20 puhelinsoiton jälkeen. Lopulta järjestävän tahon edustaja lupasi pistää pojille limut. Kiva.

Kuuden tunnin hengailun ja säätämisen jälkeen Tytär aloittaa klubi-illan, ja vetääkin nerokkaan keikan Radiopuhelimien ja vanhan YUPn hengessä. Toiminta on erittäin hilpeää ja samalla vakuuttavan oloista. Erityismaininnan ansaitsee rumpali Kerhohuone, jonka soittoa katsellessa tuli itsellekin hiki. Hyvä! Keikan tunnelmaa laski hieman “Painukaa vittuun, Barathrum lavalle!” -huudot, mutta ei se mitään. Hyvä että yleisö tietää, mitä yleisö haluaa.

Barathrum veti jälleen taatun metallishown. Maskimiehet verisine paitoineen soittivat “kuin pedon riivaamana”. Erityisesti uudempien(?) biisien koukukkaat sovitukset ja Janne “Ex-Waltari” Parviaisen rumputyöskentely saivat allekirjoittaneen jalan naputtamaan innostuneena tahtia. Sitten kävi se, mitä rumpalimme oli hieman pelännytkin. Barathrumin rumpali ottaa reilun huikan Portin sianverta, ja purskuttaa sitä rinnuksilleen ja samalla myös Hygen rumpujen päälle. Tunnelma laskee kuin lehmän häntä. Tästä tuli kallis keikka. Keikan jälkeen vahinkoja tarkistettaessa kävi ilmi, että kaikki rumpukalvot menevät vaihtoon, koska ne näyttivät enemmänkin Saatanan epäsikiön tyttären immenkalvoilta 666 vuotta kestäneiden irstailusessioden jälkeen. Ei hyvä. Iron Cobra -tuplapedaalin hienomekaniikkakin oli saanut oman “kasteensa”. Noh, kamat huoltoon ja lasku perään. Tästä oli onneksi sovittu ennen keikkaa järjestäjien kanssa.

Astumme lavalle Barathrumin encoreiden jälkeen aikataulun kustua melkein tunnilla. Salissa on kuin ihmeen kaupalla ihmisiä, ei tungokseksi asti, mutta kuitenkin. Uskollisimmille faneillemme soitimme sitten sellaisen setin kun vaan siihen kellonaikaan ja niissä tunnelmissa saatoimme vetää. Soitto kulki ja laulu raikasi teknisistä ongelmista huolimatta. Keikka loppui tyylikkäästi siihen, kun huvilupaan merkitty päättymisaika 3:00 tuli vastaan. “Security” laittoi valot saliin ja ilmoitti, että se oli siinä. Mokoma pyytää anteeksi lyhyttä settiänsä, mutta samalla toteaa, että järjestävän tahon ammattimaisuusaste – tässä tapauksessa stage managerin puute – ei ollut sitä, mitä hyvältä kesäfestivaalilta on lupa odottaa. Ensi kerralla paremmalla onnella.

Sitten kukkumaan ei kun nukkumaan. Majoitus oltiin saatu hoidettua juuri kreivin aikaan, ja poistumme Rauhanlahteen karavaanareiden sekaan yötä pitämään.

Aamuksi oli sovittu treffit satamaan, jossa voisimme nauttia herkulliset Vedyt ennen pitkähköä ajorupeamaan. Ja lempo, että taas maistui! Kesän ensimmäinen Vety on kesän ensimmäinen Vety. Kuisman kohdalla voidaan puhua jopa ensimmäisistä, sen verran jouhevasti maistui. Ja jos joku ei tiedä mikä vitti on Vety, ottakoon selvää.

Matkahan taittuu nopeasti kun reissussa on paskanjauhamisen näinkin suvereenisti hallitseva poppoo. Lähes kaikkiin maailman ongelmiin ja epäkohtiin löytyy kyllä pätevä ratkaisu noin teoriassa, jos myö se vaan asiaksemme otetaan. Se tuli taasen todistettua.

Illan keikka oli ihan vitin hyvä. Santtu totesi, että se minkä oikein soittamisessa menetimme, otimme kyllä meiningissä takaisin. Jotenkin vaan jotkut mystiset palat tuntuivat olevan kohdillaan ja homma toimi. Ei pysty selittämään. Musiikkia on muutenkin tyhmää selitellä. Sitä pitää soittaa tai kuunnella, eikä pyrkiä järkeistämään liikaa, ainakaan meidän tapauksessa. Vaikka taidehomoilua jonkun mielestä joskus ollaankin oltu, heh.

Yön pimeinä tunteina kannoimme henkilöautoa pois roudausväylältä itse Maailman vahvinmies Ilkka Nummiston isällisellä opastuksella. Ja hyvinhän se autonkanto kävi heiveröisiltä hipeiltäkin kun oli kunnon opit alla.

Viikate oli torstaina hyvä ja perjantaina vielä parempi. Äijät alkoivat selkeästi lämmetä. Lauantainahan ne ovat varmaan olleetkin jo ihan ilmiliekeissä.

Ps. Mokoman setti oli muutes kummassakin mestassa seuraava:
Vainottu
Kasvot kohti itää
Mene ja tiedä
Teon teoriaa
Seitsemän sinetin takana
Väsynyt atlas
Houkka
Tämä puoli
Kasvan
Punainen kukko
Takatalvi
Viholliset (encore)