Tällä kertaa ei Helsingin herrojen tarvinnutkaan taittaa matkaa Mänttibussilla, keikkapaikan ollessa paikallisjunan reitin varrella. Keikkatunnelmaan olisi siis päästävä muiden konstien avulla. Suuntasimme heti alkajaisiksi koko porukalla Sokos-hotelli Vantaan aulabaarin vaihtamaan vähän kuulumisia ja odottelemaan, että Vernissan lava ja pa-laitteisto saataisiin pystyyn. Siinä vaiheessa olimme vielä onnellisen tietämättömiä siitä, millainen Via Dolorosa soundcheck tulisi olemaan…

Tarkalleen en tiedä mikä äänentoistossa kusi ja sen tarkempi ruotiminen lienee aika tylsää, mutta luoja paratkoon, että me säädimme ja säädimme. Ja sitten vielä vähän säädimme. Miitrin kasvoilta paistoi epätoivo, jollaista en muista aikaisemmin nähneeni, hänen yrittäessä saada hommaan jonkunlaista tolkkua. Ongelmista johtunen lämppäribändi Harhan soundcheck jäi käytännössä tekemättä, mutta sellaista se välillä tuppaa olemaan näissä bändi-illoissa.

Oma keikka tuli ikään kuin yllätyksenä, koska odotteluun ei suuremmin aikaa jäänyt. Yllätys olikin perin miellyttävä astellessamme lavalle. Paikallahan oli mahtava määrä porukkaa, eikä mitä tahansa porukkaa, vaan kunnon hevimänttejä eli toisin sanoen “meiän porukkaa!” Tekniset hankaluuden haihtuivat mielestä saman tien, kun hevaus pääsi alkamaan. Moshpitit oli pystyssä alta aikayksikön ja Marko kävi pariin otteeseen vähän surffailemassa yleisön käsien päällä. Toisella kerralla Marski palautettiin takaisin komeassa kaaressa ja suoraa kyljelleen lavamonitorin päälle, auts. Eipä tuo menoa haitannut, päinvastoin. Paiskasimme encoret loisteliaalle yleisölle ja suuntasimme bäkkärin saunaan. Saunominen oli lähes tukalaa, kun tuntui, että kropassa ei ollut äskeisen riehumisen jäljiltä mitään mitä hikoilla. Tovin saunassa ähistuämme koitti kotiinlähdön aika. ’Mänttäri’ suuntasi takaisin Lappeenrantaan ja Kuisman ohjastama yksityisajoneuvo kohti Helsingin yöelämän houkutuksia.

Sen pituinen se.