MOKOMA.COM

Rakas keikkapäiväkirja,

Anna anteeksi, että en ole kirjoittanut sinuun yhtä usein ja kiihkeästi kuin aikaisemmin. Luoja tietää, että olen yrittänyt monesti. Aloittanut lauseen, saamatta sitä koskaan loppuun. Ajatukset ja muistot pyörivät päässäni, mutta eivät löydä näytöllä muotoaan, vaikka sormeni soutavat uutterasti näppäimistösi tuttuja uomia. En täysin ymmärrä itsekään, mistä johtuu kykenemättömyyteni täyttää sinut. Ehkä alituinen raataminen leivän eteen ja muutenkin kiireinen elämänrytmi ovat olleet minulle liikaa. Uupumus on huomaamattani puristanut minut kuiviin, padoten sanojeni virran, virran jonka olen aikaisemmin voinut laskea sivujesi syvänteisiin. Tiedän, että selitykseni ovat turhia ja kuulostavat ontoilta verukkeilta, mutta anna minulle vielä mahdollisuus. Anna mahdollisuus koristaa aukeamasi tarinoilla, jotka kertovat sävelistä, ystävyydestä ja päättymättömästä matkasta jonnekin. En halua, että ajaudumme erilleen kuin kaksi ajopuuta, murskautuen lopulta maailman karikoihin.

Seinäjoelta pohjoiseen liikuttaessa asiaan kuuluu piipahtaa Top Sound-nimisessä soitinliikkeessä, jonka valikoima on melkoisen mittava. Sieltä on aiemmilta reissuilta tarttunut mukaan mm. käytetty Bossin HM-2. Toki kyseinen kapine tuli hankittua jo 80-luvun lopulla, mutta Jallu Javanaisen erikoismuuntaja teki siitä selvää heti tuoreeltaan. Tällä kertaa hankinnat jäivät melko vähäisiksi: basisti Santulle kieliä ja kitaristi Hämäläiselle hurjan hintainen Fuzz-pedaali.

Matka taitettiin normaaliin tapaan tunti-pari jäljessä aikataulusta. Niinpä perillä Teatrialla kasasimme kamat liki festarinopeudella. Äänimaisema saatiin ripeästi hallintaan sekä salin että lavan puolella.

Oulussa on aina ollut erityisen mukavaa ehkä kaikkien aikojen ensimmäistä keikkaamme lukuun ottamatta. Samat odotukset olivat myös tältä illalta.

Poistuimme lavalta yhtä nopeasti kuin olimme sinne kiivenneetkin, sillä muitakin soundcheckaajia oli jonossa. Rytmihäiriön lisäksi lauteille nousisi myös Maple Cross, jonka c-kasetti- ja vinyylituotantoa tuli muinoin diggailtua kovastikin.

Momentumin varjeleminen on keskeisiä tavoitteita keikan alkua odotellessa. Toisaalta on hyvä huilata, mutta toisaalta niin syvään lepotilaan ei saa vaipua, että hereille ei enää pääse. Oulussa suurin osa porukasta katsoi parhaaksi jäädä ylläpitämään valvetilaa hyvin varusteltuun takahuoneeseen. Aikaa tapettiin mm. tutustumalla Hausmylly-yhtyeen luultavasti suurimpaan taiteelliseen saavutukseen: Harja tippu! -videohupailuun. Voi olla, että kyseinen pätkä vaatii naurattaakseen univelan ja kohtuullisen kokemuksen keikkabussin tylsyydestä. Meiltä sattui löytymään molemmat, joten nauroimme itsemme kipeiksi.

Illan ensimmäisenä bändinä soitti Rytmihäiriö, jonka meiningistä tuli nautittua muutaman biisin verran. Maple Crossia ei uskaltanut vilkaista kuin pikaisesti, sillä oma keikka alkoi olla käsillä.

Teatrian pienempi puoli oli loppuunmyyty, eli paikalla oli n. 850 ihmistä. Enemmänkin olisi kuulemma tulijoita ollut, mutta järjestäjä ei osannut tätä odottaa ennakkomyynnin perusteella. Mikäli ihmiset olisivat hankkineet lippuja hanakammin ennakkoon, olisi keikka voitu järjestää isommalle puolelle. No, sama se. Pienemmällä puolella akustiikka ja tunnelma ovat ehkä paremmalla tolalla, joten sisään mahtuneelle yleisölle tämä varmasti sopi.

Keikka lähti liikkeelle tutusti M.A. Nummisen Sikakunnossa -introkappaleella, joka voisi tekstinsä puolesta olla Luihin ja ytimiin -albumilta. Setti avattiin Irvikuvalla, joka on viime aikoina syrjäyttänyt Luo esi, luo nahkan avausrallina. Irveiskuva on loistava aloitus silloin, kun sekä monitori- että salisoundi on kunnossa. Oulussa näin oli, joten homma lähti sujumaan ensitahdeista ja kulki aina valomerkkiin asti. Santun lantio oli erityisen notkealla päällä etenkin pitkästä aikaan settiin nousseessa Seitsemän sinetin takana -kappaleessa, joka soitettin synttäritoivelauluna Rytmiksen Andelle.

Oulun yleisö oli jälleen äänekästä ja kreisiä, minkä ansioista pitkä bussimatka Ouluun ja takaisin ei tunnu läheskään niin pitkältä. Kiitokset jälleen!

Nyt mennään ja meinataan -kiertueen puoliväliä lähdettiin taittamaan pitkällä matkalla pitkin Suomi-neidon reittä. Itse hyppäsin bussin kyytiin Tampereelta, josta saimme mukaan myös jo hyvän matkan Karjalasta kulkeneen Miitri “Korkeahon Ukko” Aaltosen. Bussissa tarinaniskennän erikoismies Santulle avatutui oiva tilaisuus pyöryttää jälleen käyntiin viimeisimmät ja vähän vanhemmatkin kesäuusinnat, kun yleisönä oli vakioporukan lisäksi Rytmihäiriön miehistöä. Rytmis kuumentaisi lauteet niin Seinäjoella kuin Oulussakin, joten kimppakyyti oli luonteva ratkaisu. Ja kyllähän ne äijien mukana erottamattomasti kulkevat vanhat Alibitkin selailee ihan mielellään.

Soundcheck kesti pitkään – tai sitten se vain tuntui siltä. Matkahan oli ollut pitkä ja uuvuttava – tai sitten me vain olimme tehneet siitä sellaisen. Yhtä kaikki, tutun kaapeloinnin ja ruuvailun jälkeen Rytmikorjaamon mittava lava tuntui hyvältä paikalta rokata. Poistuimme hotellille ravitsemaan ja lepuuttamaan elimistöjämme. Hotellin ravintolassa odotti kuitenkin nälkäisiä miehiä kiukuttava tilanne – olimme kuulemma saapuneet tunnin myöhässä ja pöytävarauksemme oli rauennut. Niinpä tarjoilijat kiikuttivat ateriat huoneisimme, joissa jouduimme pastamme nauttimaan huonekunnittain eikä suunnitelman mukaisesti suuren pöydän ääressä. Siis voitteko kuvitella? Ei ole helppoa olla rocktähti.

Aterioinnin jälkeen ohjelmassa oli saunomista ja pikaiset painajaiset. Rytmikorjaamolle oli kuitenkin mentävä hyvissä ajoin, jotta hengen ja ruumiin saisi hereille illan rokkikoitosta varten. Energia- ja urheilujuomien tankkausta, punnerruksia, kitaranräpläilyä ja setin hienosäätöä. Niistä on viimeinen tunti ennen showta tehty.

Rytmihäiriön Gambinan tuoksuiset saatanalliset säkeet upposivat mukavasti Seinäjoen nuorisoon. “En voi pitää tätä sattumana”, olisi voitu eräälläkin Seinäjoella tuotetulla hevirockin saatanallisuudesta varoittavalla äänittellä lausua.

Oman settimme alkaessa paikalla oli lähemmäs 700 korvaparia, mikä on aivan hyvä määrä. Rokkasimme minkä pystyimme. Itselläni soitto kulki ja hauskaa piisasi. Muilla taisi olla hetkittäin vaikeuksia, mutta kenelläpä ei joskus olisi. Perjantaikeikat ovat usein nousujohteisia: alkupuoliskolla saattaa arki vielä kummitella mielessä, mutta lähes aina mieli on arjen mietteistä vapaa viimeistään varsinaisen setin loppuun mennessä. Väkivaltaisesta irtautumisesta iso kiitos kuuluu yleisölle, jonka mylvintä saa adrenaliinit liikkeelle kerta toisensa jälkeen. Näin tälläkin kertaa.

Vaikeuksiin meinasi joutua myös eräs pitissä häiriköinyt yleisön edustaja, joka oli ottanut Nujerra ihmisen sanoman turhan kirjaimellisesti. Nyrkkien heilutus näytti sen verran vaaralliselta, että jouduimme keskeyttämään soiton pölvästin ojentamisen ajaksi. Vastuutonta huitomista on näkynyt tällä kiertuella enemmänkin. Lienee turha ryhtyä näitä kavereita tällä palstalla opastamaan pitin saloihin. He luultavasti lueskelevat muita sivustoja – olettaen että ovat lukutaitoisia.

Keikan jälkeen ehdimme piipahtamaan adrenaliinin hävitysreissulla hotellin baarissa. Visiitistä jäi mieleen oma suhteellinen selväpäisyys sekä muutama asiakas, joilla oli aina vain asiaa mutta ei ikinä puhekykyä.