Päätettiin äijäin kanssa, että vaikka oma veto onkin vasta sunnuntaina, niin eiköhän lähdetä jo perjantaina festaritunnelmia aistimaan ja hakemaan vähän latausta omaan suoritukseen. Itse asiassa voisin lopettaa kirjoittamisen tähän ja jatkaa sunnuntain keikan nopealla ruodinnalla. Ehkä kuitenkin muutama haparoiva muistikuva parin edeltävän päivän tapahtumista on paikallaan.

Perjantai lähti liikkeelle hilpeästi matkailuauton takaosissa matkaa taittaen. Matkan tuoksinassa piilolinssin pentele muljahti jonnekin silmämunani taakse, mikä tiesi heti Seinäjoelle päästyämme tutustumiskäyntiä EA-telttaan. Entinen pois ja uutta linssiä silmään.

Illan kuvio muodostui backstage-teltassa urpoilusta, paskanjauhannasta sekä satunnaisista bändihavannoista, tyyliin COB & Audioslave. Kai meillä oli ihan kivaakin…

Yöllä majoituspaikassamme joku neropatti päätti aiheuttaa aiheettoman palohälytyksen tyhjentämällä jauhesammuttimen. Vitti, oma huumoriohjelma heti moiselle älykölle. Että kiitosta vaan. Kivahan se on yöllä herätä kun sireenit ulvovat ja paloautot kaartavat pihalle. Ulos paniikissa rynnättyäsi huomaat, että eihän täällä mikään pala. Vähän jännitystä elämään.

Lauantai meni jotakuinkin samoissa merkeissä, paitsi että festarimeininkiin pääsi käsiksi jo huomattavasti varhaisemmassa vaiheessa, mikä ei tietysti loppuiltaa ajatellen ole pelkästään hyvä asia. Päivällä tapahtui hassun hauska juttu kun astelin Eläkeläisten humppamaratonlavan ohitse. Pari jäsentä orkesterista (terveiset Jutelle & O-M:lle) alkavat huutamaan nimeäni rytmikkäästi humppakompin päälle, mikä aiheutti perin omituisen tunteen: “Eihän tän näin pitäisi mennä, mitä vit?” Luulen kyllä, että Eläkeläisten keikalla on hurjempaa & spontaanimpaakin tapahtunut, mutta kuitenkin.

In Flames oli aika hiton hyvä. Muistimme muistaakseni sen heille pariinkin otteeseen myöhemmin illalla mainita. äijät vaikuttivat oikeasti yllättyneiltä saamastaan suitsutuksesta. Hyviä ukkoja siis.

Jossain vaiheessa iltaa yleismies-Santtu oli ilmeisesti kokenut backstagen meiningin jokseenki kuivaksi, koska päätti kohottaa tunnelmaa laskemalla pari desiä ureaa housuihinsa. Mainittakoon, että tapahtumaa oli edeltänyt yleismies-Jawanatorin yritys niksauttaa Santun selkä kondikseen, mutta puristuspaine olikin kohdistunut ikävästi täydehkön virtsarakon tietämille. Noh, tekeville sattuu ja sen kesä kuivaa minkä roudarin kusi kastelee, kuuluu sanontakin.

Menohan jatkui ratkiriemukkaasti. Se on kyllä uskomaton määrä bullshittiä minkä meidänkin kokoinen orkesteri ehtii parissa päivässä jauhaa. Mitenköhän kun Mieskuoro Huutajat on liikenteessä, huh huh? Allekirjoittanut sai hyvän näpäytyksen mentyään kertomaan omia mielipiteitään & neuvojaan turhankin innokkaasti eräälle suht suositun suomalaisen kolmikirjaimisen orkesterin kitaristille: “Pää kiinni. Me myydään kultaa, te ette.” Lause saattoi sisältää huumoria…

Ennen kuin ehti huomatakkaan, vaihtui laulu ja viinin lipitys sunnuntai aamuksi ja soittoaika alkoi kolkutella ovella. Voe vitti, taisi päästä huulilta jos eräiltäkin. Kuinka tästä selvittäisiin? Joopa joo. Keikasta ei sen enempää kun, että edellispäivät ja varhainen soittoaika huomioon ottaen, se meni hyvin. Urhoollisesti oli kansaa ylhäällä (nyrkkimeri oli parhaimmillaan useita kymmeniä metrejä!) ja me teimme parhaamme. Encorena tarjoiltiin Death-käännös Avoin hauta. Kiva hekumoida ajatuksella, mikä olisi ollutkaan tunnelma ja meno jos soittoaika olisi ollut esim. lauantaina klo. 20.00. Ehkä ensi vuonna…