On se pitkä matka. Voi perkele. Kauhajoen krouvin aamusaunojen jälkeen tuntui siltä, että nythän matkaa on taitettu jo vaikka kuinka. Loppumatka on pelkkää laskettelua. Paskat. Jostain syystä tämänkertainen siirtymä Ouluun otti voimille enemmän kuin koskaan. Liekö syynä sitten ne 15000 kilometriä, jotka olimme Mänttibussissa ehtineet louhia ennen tätä reissua pelkästään tämän vuoden aikana. Nämä reissut jäisivät tekemättä, ellei Oulussa olisi aina niin loistava meininki. Tälläkään kertaa ei tarvinnut bussissa istumista katua.

Oulun yöt oli kaupungin satamatorille pystytetty tapahtuma, jonka puitteet olivat melkoiset. Soundcheckiä odotellessa tyhjä asvalttikenttä näytti ylivoimaisen suurelta, vaikka ihmisiä oli tänä epävakaisena sunnuntaina houkuttelemassa paikalle myös Kotiteollisuus. No, joka tapauksessa oli hauskaa lähteä taas pitkästä aikaa rokkaamaan tällä kahden karjalaispoppoon kattauksella – oma keikka alta pois ja äijiä diggailemaan. Ylilyöntiä tuskin pystyttäisiin välttämään.

Keikkamme alla yleisön energiataso vaikutti vähintäänkin haasteelliselta. Siellä sitä hörpittiin sunnuntaikaljaa pitkien pöytien ääressä hyvän hajuraon päässä lavasta.

Lähempänä H-hetkeä jo tutuksi käynyt älämölö alkoi kuitenkin yltyä. Olemme tietoisesti päättäneet olla käyttämättä alkunauhoja. Aiemmin tämä välitön ratkaisumme on tuntunut paikoin varsin vaivaannuttavalta. Olisi ollut turvallisempi nousta lavalle massiivisen äänimassan suojassa kuin hiljaisen yleisön hajakommentteja kuunnellen. Alkunauhan tehtävähän on myös viimeistään herättää soittaja keikkamoodiin. Tämän kesän keikoilla yleisö on alkanut mylviä keikkojen alussa tavalla, jonka herättävään ja adrenaliinia nostattavaan voimaan ei mikään äänitaideteos pystyisi. Kiitos siitä!

Alkukeikka meni niin bändiltä kuin yleisöltäkin verryttelyn merkeissä. Molemmat kuitenkin lämpenivät. Seinähullut oululaiset näyttivät jälleen kerran voimansa, ja loppukeikka olikin silkkaa juhlaa vailla sen kummempia muistikuvia. Ja tästähän hyvän keikan tunnistaa. Se sentään jäi mieleen, että allekirjoittanut takoi Väsyneen Atlaan lopussa kitaransa ja kätensä paskaksi. No, kitaraan muutama varaosa, kädelle lepoa ja Atlas soittokieltoon muutaman keikan ajaksi, niin hyvä tulee.

Oman keikan jälkeen olikin aika siirtyä yleisön puolelle myymään paitoja ja nauttimaan Kotiteollisuuden esityksestä. Silmäkulmat kosteinahan sitä tuli taas seurattua, etenkin Saattoväki veti hiljaiseksi. Tunnelmointi vaihtui naurunräkätykseen, kun Kuisma ilmestyi lavalle kitaransa kanssa tukanheilutuspuuhiin. Tätä viuhahdusta edelsi Jounin välispiikki “Mie opetin Mokoman jätkät soittamaan kitaraa!”

KT:n suoriuduttua säntäsimme nelivitoseen hakemaan ylilyöntiä. Se saatiin. Oli nimittäin käynyt niin huono tuuri, että kyseisessä kuppilassa oli meneillään avoimet jamit, joihin voisi siis kuka/ketkä tahansa osallistua. Siis ketkä tahansa… Eipä aikaakaan, kun taitavien reggae-muusikoiden paikan ottivat Hynyset Jouni ja Janne, meidän Hyge, Miitri ja Hongisto. Äijien tuottama melusaaste muistutti etäisesti Kotiteollisuuden pari hittiä. Varmaksi tätä ei voi sanoa, sillä muistaakseni yhtään oikeaa nuottia ei kuultu. Toisen kappaleen Jouni lopetti kesken, kun yleisön joukosta laulajaksi repäisty kaveri oli kuulemma niin paska. Show oli lyhyt mutta epämusikaalisuudessaan ja hauskuudessaan vertaansa vailla.

Pahoittelut ja kiitokset, palaamme pohjoiseen jälleen syyskuussa.