MOKOMA.COM

Ihan Ouluun saakka ei tarvinnut iltasella ajella, sillä kävimme matkalla yöpymässä yhdessä suosikkikaupungeistamme eli Jyväskylässä. Jyväskylästä polkaisimme vauhdikkaasti Viitasaarelle, jossa kävimme alkukesästä kuuman tekniikka vs. popparit fudis-ottelun ja uiskentelimme lailla nuorten saukkojen. Tällä kertaa ohjelmassa olisi kuitenkin syksyisten juonien punomista mr. Tokolan kanssa. Eli keikalle pitäisi taas päästä ja ei kun verukkeita keksimään, ja niitähän keksittiin.

Ja hups, yhtäkkiä olimmekin Oulussa. Kylläpä se aika kuluukin vienosti korttia ja tarinaa iskiessä. Osansa ajasta vaatii pohdinta aiheesta, että kuka tai mikä täyttää bussimme tyhjillä pulloilla heti kun vähänkin silmä välttää. Emme keksineet ilmiölle selitystä. Omaan vetoon ei ollut hirvittävästi aikaa, joten valmistautumisen saattoi aloittaa välittömästi. Bäkkärikoppi pursuili herkkujaan, mutta niiden aika olisi myöhemmin.

Qstockin keikasta riittää pari sanaa: mahdollisesti paras! Ei tarvinnut lavalla paljon vieruskavereiden naamatauluja katsella kun tajusi, että kaikilla on kivaa, kaikki viihtyvät, ja kukaan ei haluaisi olla missään muualla juuri nyt. Ei paljon Boston-kakun reseptit ja pyykkivuorot pyörineet mielessä siinä hötäkässä.

45:seen kävi itseensä ja orkesteriinsa ja koko crewiin tyytyväisen soittoniekan tie. Allekirjoittaneen olo oli jopa liiankin kaikkivoipa, vai mitä kertoo se, että hurmospäissäni opetin PMMP:n ja Egotripin rumpaleille vähän rumpujensoiton saloja. Voi mälli, mikä mäntti. Tilannetta voisi verrata siihen, jos Matti Nykänen luennoisi Matti Vanhaselle alkoholin kohtuukäytöstä. Ei Saikkolakaan aivan puhtain paperein selviä. Hän näet näki kuinka suloisasti väki keinutti lanteitaan tanssilattialla ja päätti antaa oman panoksensa tähän rytmiseen vapaa-ajan liikuntaan. Saikkolan versio aiheesta oli tosin vähän karumpi. Hän ryhtyi musiikin tahtiin takomaan nyrkeillään eteensä osunutta ikihongan paksuista tolppaa. Hivenen ihmettelin tilannetta, ennen kuin valkeni mistä oli kysymys: “Sehän joraa!”

Orkesteri tupsahteli bussille aivan miten sattuu. Yksi jos toinenkin oli palailemassa kotiseutulomalta ja kunnianhimoisena tavoitteena oli ajoittaa Helsinkiin saapuminen sovittuun tapaamisaikaan Kisikselle. Onhan se varma, että tämä onnistuu. Sitä on Pukaron Paronissa tullut otettua pari santsikuppia ja vähän kermaviineriä päälle, ja lukaistu iltapäivälehdet varmuuden vuoksi pariinkin kertaan. Matkaa tuli  turvaamaan lääkärismies Hyyrynen ja hänen joku ihme rumpaliystävänsä, nimeltään Mannonen. Mitä lienee kolttosia olivat menossa Turgguseen tekemään, mutta olivatpahan ainakin ajoissa lähtöpaikalla. Sehän se muuten vielä puuttuisikin jos pitäisi käydä vierailevia sankareitakin odottelemaan, omillaan pärjäämme tässä lajissa aivan hyvin.

Turkuun päästyämme jätimme tekniikan tekemään sitä minkä he parhaiten taitavat ja me puolestamme keskityimme omiin vahvuuksiimme. Toisin sanoen päädyimme läheiselle jokilaivalla aterioimaan ja paistattelemaan päivää. Hurjapäisimmät taisivat juoda oikein keskioluetkin, itse en kuulunut heihin. Ruokailun yhteydessä kävimme kiivasta keskustelua päivän soittoajasta, ja jossain vaiheessa päädyimme tulokseen, että soittoaikamme on 19:30. “Hyvä homma, saimmepahan senkin selville”, totesimme ja lähdimme valumaan bussille. Yrittelijäinä miehinä lähdimme Saikkolan kanssa pakkailemaan bussin takaosaan paitoja, jotka pitäisi vielä kiikuttaa myyntitiskille ennen keikkaa. Noin 18:48 Santtu pelmahtaa tonteille ja ilmoittaa faktana, että veto alkaa tasan kello 19:00. Taas oli karjalainen supliikki ja säkenöivä päättelykyky itseään ja tosiasioita vauhdikkaampaa. Muutama paniikkikiljahdus, paidat myyntiin, soittokalsarit jalkaan ja lavalle. Valmistautuminen ei jäänyt edes puolitiehen, sillä nyt saattoi sanoa, että se jäi jo ihan alkumatkassa kyydistä pois.

Hivenen siinä meni alkukeikka ihmetellessä tilanteiden sähäkkää vaihtumista, mutta loppukeikasta alkoi homma taasen hahmottua ja toimenkuvat selkiytyä. Tai ainakin muistelisin näin, voihan se olla myös, että näin ei käynyt. Mutta sen muistan, että keikan jälkeen poistuimme kaupungista nopeasti, jättäen normaalien jarrutusjälkien sijaan vain tomuvanan leijailemaan Hämeenkadun ylle. Tai saattoihan niitä jarrareitakin jäädä, sen verran tymäkät olivat nimittäin Kilpi-orkesterin pommit.

Ai niin, Hyyrysen Jussi luonnehti keikkaamme: “Jätkät, nasta keikka!” Ja bussimme aromia keikan jälkeen: “Täällähän tuoksuu kundi.”

Ja sekin unohtui, että Tuomo hajotti keikalla kitaransa, mutta ei tahallaan. Hän on vain niin väkivahva.

Aamulla lähdimme liikenteeseen Juvan ABC:n kautta, jonka edusta muistutti lähinnä Sodomaa & Gomorraa. En edes muista mitä meidän siellä piti tehdä, mutta siellä nyt joka tapauksessa huojuimme muun roskasakin, eikun juhlakansan, seassa.

Saavuimme Karkkilaan hyvissä ajoin ja se oli hyvä, sillä alkajaisiksi meille selvisi, että bussilla ei pääsisi esiintymislavaa kilometriä lähemmäksi. Edessä oli siis backlinen siirtäminen pienempään ajoneuvoon, ja artistien tulisi myös ottaa kaikki itselleen tarpeellinen kerralla mukaan. Ohan se varma, että se onnistui. Keneltä unohtuivat soittokalsarit, keneltä pipa, ja sinne jäi taustakangaskin hetekalle pyörimään. Myöhemmin nimittäin huomasimme, että lava olisi tänään jos jolloin kaivannut pientä somistusta. Tai jos tykkää soittaa valtavan pankki-logon katveessa, niin ei siinä sitten mitään.

Oikein kauniilla paikallahan Beach partyt järjestetään, joten muutama odottelutunti meni ihan mukavasti rannalla tepastellessa ja ringissä syljeskellen. Ja koittihan se hetki kun pääsi taas rokkaamaankin. Rantsussa vallitsi hivenen seesteisempi meininki kuin yleensä keikoillamme, mutta kylläpä innokkaimmat yltyivät lavan edustalla nytkin melkoiseen päänvatkaukseen ja tanssahteluun. Varttuneempi väki iski tekolonkalla koreasti jopa kaljateltassa saakka. Itse soitin melko epävakaan keikan. Kitarateknikko Tuomas kertoi jossain vaiheessa ihmetelleensä, että tuleekohan tuosta soutamisesta ylipäätään yhtään mitään. Sellaista se välillä on, paskemmissakin piireissä. Hassun hauskaa oli puolestaan se, että juuri näkemästään Anssi Kelan keikasta inspiroituneena Marcelo spiikkasi jonkun biisimme nimellä Mikan faijan Hiv. Tai noh, hauskaa ja hauskaa. Mutta kun juuri muuta ei jäänyt keikasta mieleen, tuttujakin sisältäneen bailaavan polttariporukan lisäksi.

Kotimatka oli lyhyt. Tuskin ehdimme King’s Warriorsin demoa kuuntelemaan läpi. Riding gotta be blues.

Matka Juvalle matkaavaan bussiin alkoi pienellä spåra-pyrähdyksellä Santun kanssa. Muutaman pysäkinvälin edellisviikonlopun hovinpeltolais-lemiläistä –kohtaamista muisteltuamme ja vammojamme vertailtuamme, tulimme siihen tulokseen, että rytmiryhmän tuskin kannattaa mukiloida toisiaan työkyvyttömiksi kesken kuumimman keikkarupeaman. Päätimme siis yksissä tuumin unohtaa kamppailulajit toviksi. Kun rytmiryhmä kohtaa, niin ihmisvaurioiltakaan ei voida aina välttyä, tietää vanha viidakon sananlaskukin kertoa.

Matka sujui hilpeästi keskinäisen velmuilun ja sketsinlouhimisen merkeissä, luulisin ainakin näin. Sillä jos totta puhutaan, niin vaikka tässä kuinka muistelen, niin en muista matkasta yhtään ainutta yksityiskohtaa. Kysymys ei ole kuitenkaan siitä, että taiteilija olisi ollut päihtyneessä tilassa, vaan yksinkertaisesti siitä, että tässä vaiheessa kesää aivot meinaavat leikata kiinni vähänkin vaativimmissa muistelotilanteissa. Muistipaikat ovat aivan täynnä, pitäisi deletoida jotain ja vähän äkkiä.

Ennakkoon oli tiedossa, että illan musiikillinen kattaus tulisi olemaan kerrassaan viihdyttävä: soittaisimme jossain Klamydian, Popedan ja Apulannan välissä. Tekijäporukoissa siis! Popeda tuuppasikin aivan armottoman kiihkeän hittikimaran ilmoille, minkä jälkeen lähdimme työstämään omaa settiämme pimenevään Juvan yöhön. Tunti raakaa ajoa ja bussiin hikisenä puuskuttamaan. Miitri pamahti tuota pikaa bussiin aavistuksen järkyttyneenä, syytä tähän udellessamme kuulimme seuraavanlaisen keskustelun käydyn:

Joku äijä: “Jumalauta, voinko ottaa kuvan legendaarisesta laulajasta?!”

Miitri: “No joo, mutta  kukakohan ajattelit kuvattavan oikein olevan?”

Joku äijä: “No Raaka-Arska perkele!”

Jep jep. Koita Miitri jaksella.

Hivenen ehdimme porukalla keikan jälkeen pyöriä kun kohtasimme yllättävän, mutta tutun hahmon: Rantalan Pätkä! Mestarismies monessakin lajissa ja allekirjoittaneen ex-kämppis. Edes päähän kiskaistut naistenalushousut eivät vaikeuttaneet tunnistamista. Pätkä ehdotti oitis, että lähtisimme läheiselle mökille vähän saunomaan ja grillailemaan. Olipa vaikea vastata, jotta mikä ettei! Ja sehän oli sellaista millaista hyvillä saunareissuilla tuppaa yleensä olemaan, eli perusteellista läträämistä ja lutraamista.

Saunasta voipuneet miehemme suuntasivat aikanaan hotellille ja tarkoituksena oli lähteä vähän lepäilemään, mutta kuinkas kävikään. Hotellin käytävään kantautui jostain huoneesta ilmiselvä bailukutsu, tai ei se todellakaan ollut mikään kutsu, mutta päätimme varmuuden vuoksi käydä tarkastamassa tilanteen. Paskathan siinä meinasivat pamahtaa lahkeeseen kun hotellihuoneen avasi herra Mustajärvi, seuranaan Apulannan ja Klamydian solistit. Karjalaisella supliikilla onnistuimme juonimaan itsemme porukoihin ja näiden konkareiden seurassa taisi aamukin jo koittaa, ennen kuin tajusimme siirtyä omiin huoneisiimme. Kaikenlaista.