Rivimies muistelee, osa 3: Äänitysmetodista – kitarat

Neljän kitaristin bändissä kitarat saavat yleensä ihan mukavasti huomiota äänityksissä. Luihin ja ytimiin –levyllä satsasimme erityisesti komppien tiukkuuteen kaikin keinoin. Tällä kertaa halusimme jälleen orgaanisempaa sointia, jossa erilaisia fraseerauksia ei tulkita virheiksi. Sen minkä tällä metodilla tiukkuudessa häviää, rokkaavuudessa ja soinnin isoudessa voittaa. Näin toivomme.

Graalin maljaa, eli täydellistä kitarasoundia etsittiin jälleen pitkään ja melko hartaasti. Kokeilimme erilaisia vahvistinyhdistelmiä ja säätöjä äänittämällä näytteitä ikiaikaisesta soundcheck –riffistämme (Entombed: Wolverine Blues).

Lähtökohtaisesti soundia haettiin vakiokalustostamme, eli Kuisman Mesa Triple Rectifierista ja meikäläisen Mesa Stiletto Tridentista. Näiden soundit ovat luonteiltaan hyvin erilaiset. Kuisman muhkea V-taajuuskäppyräinen hevisoundi on sellaisenaan komeaa kuultavaa, mutta meinaa jäädä jalkoihin, kun Stilettoni karjuu vierellä ihmiskorvalle herkempiä taajuksia. Saksan Janne tasoitteli näitä eroja onnistuneesti mm. mikrofonivalinnoilla.

Stileton kuivan rouhea Crunch-kanava overdrive-pedaalilla ryyditettynä on  aina ollut suosikkisoundini, vaikka en sitä olekaan päässyt kompeissa käyttämään. Se kun määrää äänimaisemaa keskialueen taajuuksillaan vähän liikaakin. Äänitimme testiraidan myös tällä kanavalla, joka olikin tuottajan mieleen. Yleensä käytän Tite gain –asetusta, joka soi kauniimmin Rectifierin kanssa.  Säröisin ja alapäävoittoisin Fluid Drive on omaan makuuni aivan liian miellyttävä.

Näiden lisäksi äänitimme vertailun vuoksi näytteet vanhalla kunnon 5150:lla sekä uudella Black Starin 5-wattisellani. Hyvältä nämäkin kuulostivat, mutta seuraavan päivän ison porukan sokkokuuntelussa voittajayhdistelmäksi äänestettiin treeneistä ja keikoilta tuttu kaksikko – Rectifierin Modern Gain vasuriin ja Stileton Tite gain oikeaan kanavaan. Niinpä Crunchilla komppaaminen jäi tälläkin kertaa haaveeksi. Melodiat ja soolot sentään tulitin tällä armottoman dynaamisella soundilla.

Santtu on viime aikoina sijoittanut rahojaan mitä kummallisimpiin peltipurkkeihin. Mesojen soundi todettiin hyväksi, itse asiassa liian hyväksi. Näin ollen kaivoimme Santun johdattamana pedaaliläjästä jonkin mystisen fuzz-pedaalin, jonka liitimme Blackstariin. Käytimme Santun kanssa vartin verran mahdollisimman paskan soundin ruuvaamiseen. Pierevä särö, alataajudet pois ja Mesan täydellisyyttä tahraamaan. Hyvin sotki!

Eri kitaroiden soundit tuli tutkittua tarkkaan edellisen albumin äänityksissä. Niinpä komppikitaravalintoja ei tarvinnut tällä kertaa arpoa. ESP:n customit tuntuvat ja soundaavat parhailta. Hienovireiden kanssa jouduttiin hetkittäin taistelemaan, mutta vika ei suinkaan ollut kitaroissa, vaan kitaristeissa, jotka eivät muistaneet/viitsineet viedä kitaroita huoltoon ennen äänityksiä. Vireet saatiin kohdalleen, mutta kyllähän se aikaa ja kiroilua vaati.

Puhtaat kitarat soitettiin Rectifierin puhtaalla kanavalla sekä 14-vuotiaana mummolan maalauspalkoilla ostamallani Fenderin Super Rack 60:lla. Kitaroiden kanssa vekslattiin enemmän puhtaissa kuin säröjen kohdalla. Mutta ainakin punaisella ESP:llä, Fenderin Stratocasterilla, Telecasterilla ja Gibsonin SG:llä niitä limputeltiin.

Ensimmäisten raakamiksausten perusteella Graalin malja ei löytynyt, vaikka soundi onkin ehkä paras ikinä. Mutta kuka sitä oikeasti haluaakaan löytää?

Kommentit

12.12.2009 18:53 / porsas

Nää on aina mielenkiintoisia lukea. Kiitos tästä! Ja sit mua on jo kohtuullisen kauan pohdituttanu että olikohan Sarvipään soolo albumilla 5150:n ääntä, josko kehtaatte sen paljastaa?

12.12.2009 20:49 / Tuomo

5150 on soinut viimeksi Tämän maailman ruhtinaan hovi -albumilla. Sarvipään soolossa äänessä on joko Mesan Stiletto tai Rectifier. Ehkä soolon soittanut Kuisma muistaa paremmin, vai?

13.12.2009 12:46 / Kuisma

Sori kundit, mutta en muista varmasti. Veikkaisin kuitenkin soittaneeni omaa Triple Rectifieriä.

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

Nokkamies muistelee, osa 1: Sanojen synnystä

Lähestulkoon jokainen artisti on tehnyt kappaleen, jossa valittaa sitä kuinka vaikeaa sanoittaminen on. Eräät ovat tehneet sen jopa hyvin, kuten Egotrippi kappaleellaan Unihiekkaa, mutta useimmat näistä lauluista myös kuulostavat väittämältään: ideat ovat ehtyneet. Itse olen yrittänyt välttää oman unihiekkani tekoa ja jättänyt mielummin sanoitushommat toiseen päivään kuin taltioinut muiden kuultaville hetken jolloin aivot löivät tyhjää. Uuden levymme sanoitustyö venyi kuitenkin niin pitkälle, että lähellä oli tuonkin hetken ikuistaminen paperille. Luojan kiitos, viime hetken väistöliikkeet ovat auttaneet, ja levy on yhtä kappaletta lukuunottamatta sanoitettu. Torstaina olisi tarkoitus laulaa viimeiset kappaleet, ja varmaan tuorein sanoituksen siirtyminen tulkinnaksi Mokoman historiassa on tosiasia. Eilen sanoittamani “Norski” tulee siis olemaan vain reilu kolme päivää vanha tallentuessaan äänitteelle.

Seitsemättä albumia sanoittaessa on jo aikaa sitten siirrytty omakohtaisten kokemusten piiristä tarkkailemaan asioita laajemmasta vinkkelistä. Meissä kaikissa on sen verran runoilijan vikaa, että yhden levyllisen verran saa materiaalia kasaan ihan vain omista mielipahoista ja turhautumisistaan. Toisen levyn puristaminen onkin jo vaikeampaa, ja toivonpa ettei kukaan ole niin huono-onninen että edes onnistuisi tekemään seitsemää levyä ahdistuksestaan. Väkevintä teksti on toki tuolloin kun kirjoittaja kertoo oman elämänsä ahdingosta. Tosin voimakkaimman tuntemuksen vallassa olevalla kirjoittajalla ei ole vielä sanoja kuvaamaan tuntemuksiaan, vaan vasta etäisyyden otettuaan hänellä on keinot kuvata asiat myös kuulijaa kiinnostavalla tavalla. Kurimuksen kurkun suussa ei parhaimmankaan sanasepon suusta kuulla kuin perkeleitä.

Itselläni on ollut jo vuosia metodina luoda sanoitustyön varhaisessa vaiheessa jokin teema, jolla ohjata ajatustyötä mielekkäiden aiheiden pariin. Useimmiten teema on ollut vain työkalu, varjoteema, ja sen tunnistaminen kuulijalle tarpeetonta. Tälläkin kertaa teeman avulla ovat syntyneet ne levyn kulmakivet, jotka uskoakseni määrittävät levyn tunnelman. Teema on ollut myös kuvittaja Ville Pirisen tiedossa, ja hienosti kuva-aiheet ja sanoitukset tuntuvat toisiaan tukevan tälläkin kertaa. Jälleen kerran yritämme luoda kokonaisvaltaista taideteosta, olkoonkin, että tiedostamme ajan muuttuvan ja kaltaistemme muovinpalasten keräilijöiden pian aikaan olevan musiikin kuluttajien vähemmistössä.

Studioon lähdimme 15 kappaleen voimin, joten sanoitettavaa riitti. 14 tekstiä on siis jo valmiina, ja ensimmäinen näistä syntynyt maaliskuussa. Verrattain nopeassa tahdissa olen tekstiä tuottanut, sillä samalla olen myös säveltänyt 10 kappaletta näihin karkeloihin. Kun katson kulunutta vuotta taaksepäin, pidän sitä taiteellisesti hedelmällisimpänä vuotenani. Yleensä tahtini on verkkaisempi, mutta ilmeisesti varjoteemani on ollut niin inspiroiva, että se on synnyttänyt idean idean perään. Tämä vuosi – etenkin loppukesä ja syksy – onkin ollut sellainen että ilman kynää ja paperia ei ole voinut lähteä edes lenkille. Aivan kalkkiviivoilla, eli tällä ja männä viikolla, tunsin jo suurta painetta sanoittamisen suhteen. Tänään turhautumiseni purkautui huomion hajoamisena heikoilla jäillä. Jos joku näki vedestä nousevan epäilyttävän hahmon Näsijärven rannalla, niin se ei ollut Näkki, vaan karjalaissyntyinen levylaulaja.

Sanoittaessani olen pyrkinyt tuottamaan tekstiä sekä inspiraation vallassa että raa’asti puurtaen. Aina ei ole mahdollisuus istahtaa leiritulille odottamaan oikeaa hetkeä, joten joskus täytyy vain työntää itsestään ulos sanoja myös silloin kun hetki ei tunnu oikealta. Mielenkiintoista on havaita, ettei näiden eri tavalla työstettyjen kappaleiden lopputuloksessa kuulu lainkaan laatuerot, vaikka olettaa voisi inspiraation vallassa syntyneiden voittavan tämän käenvedon. Kenties kirjoitusprosessin ympäristöä tärkeämpää onkin kirjoittajan valmius ymmärtää mitä haluaa itsestään ulos kirjoittaa. Tähän tarvitaan ajatonta olemista, “lonnimista”, jossa ajatukset kypsyvät vaikkeivat vielä materialisoidu päivätajuntaan. Kun vihdoin alkaa kirjoittaa tekstiä aiheesta, joka on kalvanut mieltä viikkoja, sanat tuntuvat tulevat ulos kuin itsestään. Lonniminen on tärkeää. Vaikea sitä on kanssaeläjälleen selittää tekevänsä töitä kun vain lonnii mutta, hitto soikoon, näin se vain on!

Tähän ajatelmaan onkin hyvä kiteyttää lyhyt katsaus sanoittamisen saloista: tulevat taiteilijanalut – muistakaa lonniminen!

Kommentit

8.12.2009 09:17 / Hyge

“tulevat taiteilijanalut – muistakaa lonniminen!” Vaikuttaisi siis siltä, että Helsingin kauppakeskukset ovat täynnä tulevia taiteilijoita! 😉

8.12.2009 10:08 / Soppa

Kappaleiden sanoittaminen ja ilmeisesti myös säveltäminen sisältää mielenkiintoisen dilemman: vaikuttaa siltä että itselleni parhaimmin putoavat kappaleet ovat syntyneet nimenomaan siitä että tekijällään on mennyt henk. koht. elämässä huonosti. Mutta jos omaa yhtään inhimillisyyttä ei voi ajatella että jollain menisi huonosti vaan sen takia että saisi itse kuunnella mieluista musiikkia. Toisaalta sellainen happy happy joy joy -tyyppinen eurohumppakaan ei kyllä iske tippaakaan, joten mitäpä tuohon nyt sitten tuumisi? Toivottavasti Markolla ja muilla yhtyeen jäsenillä menee huonosti mutta ei liian? Äh, taidan lähteä kaljalle.

9.12.2009 12:30 / Marko

Soppa: Pointtini oli, että pahimmalla hädän hetkellä kukaan ei kirjoita hyvää tekstiä vaan vasta jälkikäteen. Joten sinun kuuluisi siis toivoa, että meillä meni huonosti tuossa vuosi kaks sitten. Menikö? Ei vissiin ku en lainkaan muista.

Hyge: Osuit naulan kantaan kuvauksessasi! Kauppakeskusten nuoret taiteilijanalutkin tarvitsevat puoltoäänen. Aina löytyy joku vanha käpy, joka “ei vaan tajuu”. Tällä kertaa Grumpy Old Man Trophy menee siis Hyrkälälle.

9.12.2009 15:54 / Hyge

Nuoriso ohoi, kuulolle! Koulusta lintsaaminen, yletön v*tun huutaminen ja lattioille syljeskely voi vapauttaa sisäisen taitelijasi! Enkä tosiaan tiedä pitäisikö tähän laittaa 😉 vai 🙁

9.12.2009 16:06 / Marko

No hei Hyge, en miekään sanoja kypsytellessäni mennyt lonnimaan kauppakeskukseen vaan esim. tuohon järvenrantaan. Siellä yletön huutaminen tuntuu vapauttavalta ja sylkeäkin saa ihan vapaasti.

9.12.2009 23:27 / Vieras

Jos kirjoitat jonkun ulkopuolisen näkökulmasta, käytätkö kerronnassa kuitenkin minä-näkökulmaa? Eli tapahtumat ovat tapahtuneet biisin kertojalle, vaikka ne ei oliskaan tapahtuneet juuri sinulle henkilökohtaisesti?

10.12.2009 13:14 / Marko

Näkökulmani riippuu siitä mikä tuntuu tehokkaimmalta. Useimmiten toki ensimmäinen persoonapronomini toimii parhaiten, mutta jos haluaa vaikka käyttää käskyjä tai kehoituksia, niin myös “sinä” on toimiva muoto. Passiivi taas luo helposti ulkopuolisen tunnelman ja siihen on kuulijankin vaikeampi samaistua, joten sen käyttö on harvinaisempaa, vaikka toisinaan toimii sekin. Näitä kertojaminiään voi myös vaihdella lennossa, etenkin jos kappaleessa on parikin kertojaa.

Luon aina kappaleille kertojaminän johon koetan samaistua, joten täysin itseni näköinen ei kertoja koskaan ole. Musiikissa kertojaääni kuitenkin rinnastetaan helposti laulajaan itseensä, joten väärinymmärryksen mahdollisuus on toki olemassa. Kirjallisuuden puolella ei kirjailijaa syytetä luomiensa hahmojen toimista, mutta levylaulaja joutuu helposti selittelemään sanomisiaan. Dostojevskia tuskin syytetään hahmojensa tekemisistä, mutta jos laulaja laulaisi mummojen kirveellä tappamisesta, olisi se vähintäänkin arveluttavaa. Siltikin, fiktiivisen hahmon käyttö kertojaminänä musiikissa on kiehtovaa, sillä silloin voi sanoa asioita, joita ei omana itsenään haluaisi tai uskaltaisi sanoa.

17.02.2010 10:30 / Vieras

Olipas miellyttävää tekstiä. Lyriikkasuorituksia yrittäneenä komppaan kyllä tuota ulosannin vaikeutta, ja sitä, mistä se paras lyriikka syntyy. Usein esim. yöllä synkissä fiiliksissä runoillessa on sellainen fiilis että “viddu, tällähän pesee Poet ja kumppanit” mutta aamulla tuotos onkin lähempää tarkasteltuna enemmän uniklubia kuin edgaria. Ehkä se muusa vielä jostain löytyy, hyvä tai paha. Tsemiä Markolle, aina oot ollu sanoittajien listalla kirkkainta kärkeä!

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

Rivimies muistelee, osa 2: Äänitysmetodista – rummut

Aikaa äänityksille oli varattu enemmän kuin koskaan aiemmin: viisi kokonaista työviikkoa. Sekään ei kuitenkaan riittänyt, vaikka jatkoimme äänityksiä usein omin voimin yömyöhään. Tehtävää jäi reippaasti vielä hajapäiviksi session jälkeenkin. ”Taisi olla miehissä vika”, kuten eräs imatralainen kansantaiteilija aikanaan totesi kuultuaan Kuoleman laulukunnaat –albumin äänityspäivien määrän.

Uudistimme äänitysprosessia melkoisesti verrattuna aiempiin sessioihin. Jos Luihin ja ytimiin –albumilla paino oli oli kitarakomppien tiukkuudessa, niin nyt keskityttiin erityisesti rumputuotantoon.

Olemme siinä mielessä onnekas metallibändi, että rumpalimme Janne ei ole perinteinen metallirumpali; siis sellainen, joka on harjoitellut kaikki mahdolliset riplausfillit (joita tungetaan kaikkialle) ja salamannopeat basaritykitykset, mutta joka ei osaa soittaa jämäkkää 4/4 –komppia. Hyrkälältä peruskomppi sen sijaan irtoaa melkein kuin Phil Ruddilta, mistä olen iloinen ja kiitollinen.

Aiemmin äänitysprosessimme ollut alkuun rumpupainotteinen. Rummut on tahkottu tiiviissä tahdissa Petrax-studiolla, jonka jälkeen sovituksiin ei enää ole voinut palata. Tämän seurauksena sovituksissa on usein päädytty ns. varman päälle –ratkaisuihin. Lisäksi rumpalin fysiikka on joutunut turhankin kovalle koetukselle.

Niinpä päätimme tällä kertaa muokata äänitysmetodia niin, että Hyrkkäästä saadaan kaikki irti ilman maitohappoja. Hyvin pitkään ajatuksena oli soittaa ensi kitarat klikin päälle, ja päästää sitten Janne irti. Totesimme tuon kuitenkin liian riskaabeliksi luontaisen groovemme kannalta.

Päädyimme kompromissiin, jossa aluksi soitimme koko porukalla pohjat sisään paineettomasti. Tavoite oli, että rakenne ja temporaita olisivat lopulliset. Tämän rumpupohjan päälle saatoimme jo aloittaa komppikitaroiden soittamisen. Rumpupohjan pariin palattiin useampaankin otteeseen, jos tarvis oli. Usein tuo paineeton ensiotto oli jo mainiota soittoa. Myöhemmissä vaiheissa käytimme aikaa mehukkaiden yksityiskohtien ja rumpufillien miettimiseen. Tässä vaiheessa Saksan Jannesta oli suuri apu, mies kun on itsekin varsin kova rumpali. Valittu äänitysmetodi tuntuu timanttiselta ratkaisulta, Jannen rumpuraidat kuulostavat vimmaisemmilta kuin koskaan!

Kommentit

5.12.2009 17:41 / Hyge

Hei kiitti Tuomo!

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

Rivimies muistelee, osa 1: Seitsemäs albumi ja uusvanha tuottaja

Palasimme parin albumin tauon jälkeen hovimiksaajamme Aaltosen Miitrin tuotannosta Janne Saksan hoteisiin Hämeenlinnan Sound Supreme –studiolle. Syitä siirtoon oli ainakin kaksi: logistiikka ja taiteelliset tavoitteet.

Hämeenlinna sijaitsee sopivasti bändin jäsenten kotikaupunkien Helsingin ja Tampereen välissä, joten matka keskeisestä sisävesikaupungista ja syrjäiseltä rannikolta studiolle oli suunnilleen samanmoinen. Näinkin epärock näkökulma alkaa tuntua ihan mielekkäältä seitsemättä albumia tehtäessä.

Taiteellisella puolella tavoitteet olivat tietenkin epämääräisempiä. Miitrin kanssa homma on aina toiminut hienosti, joten amerikkalainen ei olisi nähnyt siirtoa perusteltuna – don’t fix it if it ain’t broken. Yhtyeemme on kuitenkin aina elänyt muutoksesta, joten jokaista uutta kokonaisuutta suunniteltaessa meillä on sisäsyntyinen tarve muuttaa jotakin. Kiertueilla muutamme vähintään keikkarupeaman otsikon parinkymmenen keikan välein, myös settilistaa on muokattu taajaan.

Saksan Janne on vanha tuttavuus 90-luvun alun metalliskenestä. Mies tuli tutuksi, kun vaihdoin oman bändini Mind Riotin demokasetin Jannen Sancnity-yhteen nauhaan. Musiikillinen samanmielisyys tuli selväksi heti alkuun, vaikkakin laadullisesti Sancnity tuntui olevan valovuosia edellä. Studiossa kitaroita soitellessa palauttelin mieleen Omnious Visionin riffin. Helppo homma, 19 vuoden jälkeenkin.

Myös henkilökemiat tuntuivat natsaavat. Vaihdoimme parit keikat ja vaihtelimme bändiemme tuotoksia seuraavan parin vuoden aikana. Hauska sattumus on myös se, että muistaakseni tapasimme Kuisman kanssa ensimmäisen kerran Sancnityn keikalla eturivissä. Eipä siellä juuri muita ollutkaan. Eturivistä Mokoman takariviin.

Yhteydenpidossa seurasi vuosikymmenen hiljaisempi vaihe, joka päättyi vuonna 2002, jolloin tarvitsimme demolle äänittäjää. Hakusessa oli parin rokimman levyn jälkeen paluu omille musiikillisille juurille metallisempaan ilmaisuun. Joku korviin kantautunut Saksan äänittämä demo vakuutti niin, että päädyimme tallentamaan Kurimuksen demon Hämeenlinnaan Sound Supremelle.

Mokoman uusi soundi löytyi Jannen avustuksella, joten yhteistyö jatkui parin albumin verran. Muuten olisimme jatkaneet pidempäänkin, mutta aikataulut eivät enää osuneet yksiin Kuoleman laulukunnaiden tekovaiheessa. Toisaalta hyvä niin, koska Miitri loihti omasta mielestäni tuotantomme kestävimmän ja tykeimmän soundimaailman juuri tuolle albumille.

Kahden Miitrin kanssa tehdyn levyn jälkeen yhtyeen kollektiivinen levoton sielu kaipasi jälleen muutosta. Saksan kanssa hommat tuntuivat jääneen vähän kesken, kun yhteistyömme taukosi Tämän maailman ruhtinaan hovin jälkeen.  Nyt oli tullut luonteva hetki jatkaa tuota taivalta. Muita tuottajia emme edes harkinneet vakavasti, vaikka joitakin nimiä pudoteltiinkin. Päätöksentekoa tukivat myös Sound Supremen viihtyisät päivänvalolla (!) varustetut studiotilat.

Saksa on Mokomalle sopiva tuottaja, koska hänen musiikillinen historiansa on tärkeimmiltä osin hyvinkin samanlainen kuin meillä. Sancnityn varhaisiin vaiheisiin kuului death metal, mistä on suuri apu kommunikoinnissa. Kaikki tietävät mistä on kysymys, kun soundiin halutaan hitunen ”Mental Funeralia”.  Ennen popahtaviin puhtaisiin lauluihin siirtymistään nuori Janne Saksa ilmaisi itseään örisemällä. Tästä varhaisesta kokemuksesta on arvaamatonta hyötyä, kun Marski hakee oikeita sävyjä laulukopissa. Sittemmin Saksa on kunnostautunut jopa palkittujen iskelmien säveltäjänä, joten ymmärrystä myös melodisemmalle ilmaisullemme löytyy. Iskelmäbändihän me kai nykymittapuun mukaan jo olemme.

Kommentit

15.03.2011 18:58 / Vieras

Googlasin tietoa Sancnitystä ja löysin tän. Tykästyin ko. bändiin joskus teininä kuultuani sitä Metalliliitosta, levyä en koskaan saanut hommatuksi. Oispa kiva kuulla sitä, jos jostain löytyy!

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

Copyright © Mokoma & Sakara Productions 1999-2013. Kaikki oikeudet ja osa pahiksista pidätetään.