11.9.2004 WTC-Rock, Pieksämäki

Aamupalalla saimme viimeisen varmistuksen siitä, että todellakin olimme hotellin ainoat asiakkaat. Ei ristin sielua missään. Viimeinenkin kivi vierähti sydämeltä, sillä tiesimme, ettemme olleet häirinneet ketään yöllisellä kisastudiollamme.

Matka Pieksämäelle ja WTC-rockiin ei ollut pitkä, joten huilasimme vielä aamupuuron jälkeen huolella. Pari kaveria porukastamme ei tosin puurojen keittelyn päälle ymmärrä, joten jouduimme heti startin jälkeen pysähtymään makkaraperunoiden äärelle. Mie join Jaffaa lasipullosta ja se, jos mikä, on w***u PARASTA.

Seuraavaksi pari sanaa järjestelyistä ja tämän jälkeen aiheesta ei puhuta enää koskaan. Kyllä, järjestäjäveljekset olivat kännissä. Kyllä, rahahommat menivät päin helvettiä. Ja kyllä, muu henkilökunta oli asiallista ja osaavaa porukkaa.

Ennen vetoa ei oikein muuta ehditty, kuin syödä kotiruokaa(!) ja käydä Miitrin kanssa tupakinhakureissulla. Stam1naa katsottiin hetki, mut mie en kauaa uskaltanu. Pelottavan hyvänkuuloista ja -näköistä toimintaa.

Vanha veturitalli oli hauskan näköinen paikka. Mie ainakii lämpenen punatiilisille pömpeleille, joissa on jotain juttuja sisällä. Naisten/miesten haku-valot olivat seinällä, mutta tällä kertaa sammutettuina. Toisaalta hevikonsertti siellä piti ollakin, eikä sinkkuristeily.

Lava oli suht kookas, ja siitä me kaikki pidämme. Mahtuu mukavasti jytäilemään musiikin tahdissa tai meidän tapauksessa tahdin vieressä. Mie pyyhkäsin päälleni jo aiemmin käyttämäni keikkapaidan ja löyhkäsin soittajatovereideni riemuksi kaksi viikkoa vanhalle maito-oksennukselle. Loppujen lopuksi meillä oli oikein kivaa lavalla, eikä vähiten mainion yleisön ansiosta. Miullahan on nykyjään uus basso, joka sai verikasteen. Soitin tottelee yllättäen nimeä Mäntti-Basso. Se on tosin jo rikki, ku mie löin sitä. Mut jos sen sais ehjättyä?

Shown jälkeen karautimme hotellille saunomaan. Otimme Stam1nan piltit kainaloon ja ei kun löylyyn. Lemin pojat saivat illan aikana osuvan lempinimen, Pikku-Mäntit. Kateellisina mutisimme selityksiä omasta ulkomuodostamme verrattuna Stam1nan jätkiin. Johan rupeaa jätkilläkin silmäpussit ja mahat roikkumaan, kun ajokilometrit lisääntyvät, sanommie. Saunaosastolla oli uima-allas, jossa olisi pitänyt kisailla. Vesi vaan oli piirun verran liika viileää silkkipersiilleni, joten jätin suosiolla homman karaistuneempien uroiden asiaksi. Hotellin discossakin piti käydä. Ymmärsin siellä jälleen kerran miksi olen heviporukoissa.

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

10.9.2004 Vanha Kaivos, Outokumpu

Aamulla laitoimme vähän metvurstia leivän päälle, jonka jälkeen kurvasimme ihmettelemään, minkälaisia soittimia ja levyjä Oulussa kaupitellaan. Kovasti olivat samankaltaisia kuin muuallakin. Nähtävyydet katseltuamme oli aika ottaa kurssi kohti Outokumpua. Toki pyörähdimme muutamaan otteeseen jo tutuksi käyneen puiston reunalla. Ajo-ohjeet kun tuppasivat olemaan tarkkuudeltaan “tuolla lukee jotain, mennään sinne.”

Matka Outokumpuun ei ollut erityisen vaiherikas. Riemastuimme tosin kun peurakatras (tai joku semmonen, poroja ne eivät olleet) ylitti tien aivan editsemme. Uroon sarvet tekivät meihin suuren vaikutuksen. Tämän lisäksi jokunen asia nauratti meitä. Taisi olla joku lehdestä luettu juttu.

Meille oli sovittu sekuntiaikataulu paikallisten tiedotusvälineiden toimesta, joten haastattelut alta pois ja pikaiset kauneusunet hotellissa ennen konserttia. Hyge ja Jarkko olivat saaneet aidolla jacuzzilla varustetun huoneen. Vuoronumeroita jaeltiin keikan jälkeistä rentoutumista silmällä pitäen.

Hotellilta lähtiessämme olimme joutua todistamaan äärimmäistä väkivallantekoa, mutta onneksi riuskaotteinen nakkikiskan setä astui ulos työpisteestään ja taltutti pukarit parilla näpäkällä käskylauseella. Ihmettelimme meiningin hurjuutta kellonaikaan nähden. Festarialueella kyytiin hypännyt järjestysmies tiesi kertoa, että pari viikkoa sitten meinasi joku rokkibändi saada puukosta omalla keikallaan. Mikäs sen mukavampaa, kuin tietoisuus siitä, että näinkin voi käydä.

Outokummussa on muutes Louhos. Siellä on Louhittu. Ja huolella. Tämän ihmeen näkemistä odotimme jännityksestä vapisten. Sitten koittikin juhlahetki. Pari kollia Karjalainen-lehdestä nykäisi meitä hihasta ja johdatti meidät Louhoksen uumeniin valokuvattavaksi. Voi luoja! Voiko elämältä enempää enää odottaa? Ei tullut uhkaavasta heviposeerauksesta mitään, kun poikien naamat vääntyivät väkisinkin maireaan hymyyn.

Cateringista haluan sanoa pari sanaa. On nimittäin silkkaa juhlaa, kun saa järkevää kotiruokaa keikkapaikalla. Maistuva lihakeitto teki tehtävänsä. Emännille kiitos.

Itse keikka oli ihan mukiinmenevä. Vanha kaivoshan ei ole lämmitetty tila, mutta piirun verran rivakammat tanssiaskeleet pitivät oikein hyvin vilun loitolla. Tuomo odotti jo ilmeisen innolla illan lätkämatsia, koska ryhtyi tarjoilemaan allekirjoittaneelle vartalotaklauksia kesken konsertin. Uusilta vammoilta kuitenkin vältyttiin.

Hien kuivuttua suunnistimme Outokummun yöhön. Meillä oli aikomus käydä paikallisessa yökerhossa juomassa virkistävät sihi-juomat, mutta aikomukseksi jäi. Tiedustelupartiomme havaitsi jonossa joukkotappelun, joka sai alkunsa asiakaskanditaatin nerokkaasta ideasta kusta losottaa vierustovereidensa jalkineille. Katsoimme parhaaksi lukita itsemme hotellin turvaan. Ennen tätä kuitenkin tämä samainen pjönttö ehti tulla haastamaan meillekin riitaa. Keksi nerokkaasti kutsua meitä partajeesushomoiksi. Me siihen, että kyllä homo homon tuntee, johon heppu totesi, että nii just. Vastaukseen tyytyväisinä siirryimme kisastudioon.

Ehdimme siis tovin viritellä tunnelmaa ja tv-vastaanotinta ennen Suomi-USA ottelun alkua. Joku taisi lotrata porekylvyssäkin. Onneksemme hotellissa ei ilmeisesti ollut muita asiakkaita, sillä kiivas mittelö sai meidät täysin valtaansa. Kannustushuudot raikuivat kevyesti porttikiellon perusteet täyttävällä tasolla. Kihelmöivä jännitys ratkesi vasta loppumetreillä meidän kannattamamme joukkueen hyväksi. Tästä innostuneina solahdimme Miitrin kanssa poreammeeseen juhlimaan Suomen voittoa.

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

9.9.2004 45 Special, Oulu

Kokonaisen kuukauden ehdimme keräilemään kukin tyylillämme mehuja ruumiisiimme ja sieluihimme, kun ne oli jo puristettava pois “Viimeiset mehut 2004” -kiertueen merkeissä.

Tuskin oli savu ehtinyt Oulussa hälvetä edellisen visiittimme jäljiltä, kun meidän oli määrä esiintyä jälleen 45 Specialin lehtereillä. Edelliseksi keikaksi Nelivitosessa luen ravitsemusliikkeen kellarissa tapahtuneen surullisenkuuluisan jami-session (lisää tietoa täältä), joka kaiketi sai arvoisensa päätöksen. Kaikesta huolimatta meidät oli pyydetty samaan paikkaan taas hieman “jammailemaan”.

Matka Ouluun on edelleen pitkä, vaikka olemme korkeimmalta mahdolliselta taholta vaatineet asiaan muutosta useampaan otteeseen. Onneksi kuukauden mittainen ero Mäntti-porukasta aikaansai valtaisan jälleennäkemisen riemun, jonka voimin hurautimme Ouluun tuskin huomaten kilometrien määrää. Noin 14 sekuntia kestäneet yöuneni takasivat myös sen, etten tajunnut juuri mistään mitään ennen kuin olimme perillä. En tosin usko, että olisin sen enempää ymmärtänyt, vaikka olisin miten koisannut (ks. Inferno #19).

Matka kului mukavasti muun muassa ruumiinvammoja vertaillessa. Kuismahan oli telonut kätensä, mistä oli jo laajasti uutisoitu valtamedioissakin. Miitri oli onnistunut pyöräyttämään polvensa ympäri, josta seurauksena oli revennyt sivuside tai jotain (en siis tajunnut tästäkään keskustelusta kovin paljoa). Tämähän olisi invalidisoinnut heiveröisemmän kaverin, mutta Miitrin työtehoa ja kaapinkantokykyä ei vamma tuntunut haittaavan. Allekirjoittanut yritti vielä kerätä sääliä epätoivoisella selityksellä lasinsirusta jalkapohjassa.

Oulun kaupunki ansaitsee tässä vaiheessa erityismaininnan liikennejärjestelyistään. Tai me ansaitsemme erityismaininnan Oulussa suunnistuksesta. Meillä oli täysin selvä kuva minne mennä, mutta tie nousikin pystyyn tai pikemminkin muuttui ympyräiseksi. Oulun kaikki kadut nimittäin tahtovat olla yksisuuntaisia ja niillä pitäisi aina ajaa just väärään suuntaan. Tästä johtuen päädyimme toistuvasti saman puiston kulmalle. Olo oli kuin Lonely Riderilla elokuvassa Hirttämättömät. Onneksi ei päässyt jano yllättämään.

Perille päästyämme arvasimme soundcheck-ajan, ja häivyimme syömään. Seurauksena oli se, että emme päässeet tekemään äänitarkastusta ennen kuin baarin aukeamisen jälkeen. Syynä tähän oli samassa rakennuksessa ollut Vapaamuurareiden looshin kokous. Ilmeisesti rauhallista rituaalia odottaneet rapparit saivat kokea yllätyksen, kun kesken ruokailun mystisesti hävinnyt Doctor Hyrkäs palasi keskuuteemme julmaksi ja piittaamattomaksi Mr. Hygeksi muuttuneena. Tämä kaiken häiriköinnin kantaisä aloitti lukuisista pyynnöistä ja kehotuksista huolimatta 1000 db:n rummunlyönnin uhmaten ilmiselvää Vapaamuurareiden kostoa. Odotamme kauhulla, milloin henkilötietomme pyyhitään tietokannoista ja lakkaamme virallisesti olemasta.

Hotellilla nukuttujen kauneusunien jälkeen oli aika palata keikkapaikalle. Paikallisen ruokaravintelin antimet velloivat mahassa siksi uhkaavasti, että pelkäsimme kerrastojemme kunnon puolesta. Tämä toi metkan lisän normaaliin keikkajännitykseen.

Ilmeisesti kauneusunet kannattivat, sillä meitä oli saapunut ihailemaan lukuisa joukko loistavaa yleisöä. Eipä 45:n seinien sisäpuolelle olisi enempää mahtunutkaan. Lavalle oli asetettu arkkitehtien toimesta pari ansaa, joihin olinkin langeta. Keskellä kulkuholliani oli hankala metallieste, jonka ylittäminen oli hieman vaikeata takaperin kävellen ja tukka silmillä. Eikä Tuomon tukanpyörityksen säteellä sijainnut valtava pylväskään helpottanut lavalla olemista.

Soitimme ihan vitin monta kipaletta ja viilinki oli mahtava, vaikka jostain syystä skitsoilin bassokamojen kanssa. Kahet encoret ja kaikki. Huoli kalsonkien kestävyydestäkin osoittautui turhaksi. Hieno keikka, kiitos jälleen Oulu.

Jarkkokin ahersi tekstiilipisniksen parissa niin, että laskutaito oli koitoksella myytyjä paitoja räknätessä. Pari miellyttävää juttutuokiota paikallisten kanssa alakerran kuppilassa (terveisii asianosaisille) ja sitten hyvässä järjestyksessä majoitustiloihin rentoutumaan.

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

Kysyttyä

Onko paidat samanhintaisia keikoilla kuin nettikaupassa?

Melko tarkkaan.

Mistä ihimeestä te revittä noita biisien aiheita?!? Viinan ja vitutuksen voimalla vai??? Ne svengaa ku hirvi ainakin näin metsästys aikaan!!! Mä kun olen metallia jotain joskus koittanu kirjoitella niin ei jumalaut saa noin kovaa tatsia mihinkä vaikka vetäis kokonaisen pullollisen viskiä!!!

Kokeileppa ensi kerralla selvin päin.

Slayer vai Meshuggah?

Ehdottomasti.

Hyvä pojat. Oikean bändin otitte Sakaralle, Perkele! Stam1nassa on melkein yhtä paljon munaa kun teissä!

Hyvä hyvä.

Hi, I’m a french fan of the band and i’m wondering why is there no english in the site coz’ I just don’t understand finnish !!! And i still can’t find any of your albums in France ! Anyway, i think that what you do is great, and you should be known by more people all over the world. Well, c-ya and keep on playing that “Saaa ! Puuu !” music that rules !!!

There is english version of the biography, but that’s it for now. You can send e-mail to our online store Aironmusiikki to order CD’s to France.

ootte hyvä bändi

No niin kai sit.

Kiitos ja anteeks, mutta mie en oo ostamassa nuita teidän uusintapainoksia. Muuten kyllä, mutta kun ne on kapitalistiyhtiön rahastusmielessä julkaisemia ja ovat kopiosuojattuja. Ja miehän en levyhyllyyni mitään “äänilevyjä” ota. Haistakoot EMI pitkät miun puolesta.

Sellaista se on.

tuli tässä mieleen että kun ostan yhden teidän tekemän levyn niin paljonko te siitä saatte rahaa mutta let the metal flow

Zeitzemen biljardia.

Tuletteko Piippolan ohi ennen vai jälkeen Oulun keikan?

Luultavasti.

Tervehdys! Jätin Suomen taakseni työn vuoksi vuonna 1997. Metal- musiikki on hyvin lähellä ollut sydäntäni ja maailmaa kiertäessä olen koettanut nähdä kaikki, mitä vain nähdä voi. Kun lähdin, oli Suomen raskaan musiikin tilanne hieman kehno. Bändit kuten Stone alkoivat hiljalleen vaipua unholaan, eikä uutta sukupolvea näkynyt missään. Suomessa koko ikänsä asunut ystäväni Jone lähetteli minulle silloin tällöin suomalaisia levyjä, yleensä raskaampaa musiikkia, sillä se on ollut aina tärkein minulle. Vuonna 1999 hän lähetti minulle kaksi mielestään verrattaen hyvää hevi-levyä. Tutustuin kumpaankin tuttuun tapaan huolellisesti. Molemmat olivat Kotiteollisuus nimisen yhtyeen levyjä; Aamen ja Eevan perintö. Varsinkin jälkimmäinen sykähdytti minua suuresti. En ollut käynyt Suomessa sitten vuoden 1998 tammikuun ja ajattelin, josko nyt olisi aika palata takaisin, kun hevikin tuntuu kehittyneen oikeaan suuntaan. Paluu kuitenkin hautautui reissaamisen ja muiden kiireiden alle, Jonekin lakkasi lähettelemästä levyjä, enkä siis pystynyt seuraamaan, mitä kotomaassani tapahtui. 2003 otin sitten itseäni niskasta kiinni ja lensin Suomeen. Toivoin, että suomalainen metalli olisi nyt loistokkaimmillaan. Ajattelin kuitenkin myös, että todennäköisesti tavoitteeni olivat hieman liian korkealla. Olinhan nähnyt jo kaiken, mitä olin unelmoinut näkeväni elämän aikana: Obituaryn come-backista Slayerin megashowhun, Napalm Deathin raivosta aina Cannibal Corpsen kaikkien aikojen keikkaan (etc. Etc…) Suomen saavuttuani avasin edelleen hyvänä ystävänäni pysyneen Jone suositteleman radiokanavan ja annoin pilipali-popin ja kaiken sen tekotaiteellisen paskan virrata aivoihini. Nukahdin. Kun heräsin radiossa epäillyttävästi tutun kuuloinen miesääni melusi jotain tyyliin: “Mutta minä olen ja elän ja hengitän/kahta suurta Jumalaa/Elämän halua….” Kappaleen loputtua mulkerolta kuulostava radiotoimittaja selvitti, että kappale oli Lappeenrantailaisen Kotiteollisuus- yhtyeen toinen single heidän uudelta, Helvetistä itään, levyltä. Orkan nimi kuulosti tutulta. Kaivoin pahvilaatikon esiin, jossa olin kuljettanut osaa levyistäni matkustaessani. Pahvilaatikosta löytyi, kuin löytyikin hienoisesti pölyttyneet Kotiteollisuus julkaisut. Läväytin Eevan perinnön soimaan ja havaitsin muistaneeni oikein: se oli loistavaa, ahdistavaa remuamista, mutta mitäs vittua minä sitten äsken radiosta kuulin? Marssin levy kauppaan ja ostin Helvetistä itään- levyn. Parin kuuntelukerran jälkeen tajusin, että jokin oli mennyt pahasti vikaan. Seuraavan viikon ajan Jone perehdytti minua Suomen vallitsevaan metal- tilanteeseen. Children of Bodom oli ennestään tuttu (näin Japanissa), kuten myös HIM, jonka ölinältä ei voinut välttyä edes ulkomailla. Huolestuin entisestään, kun huomasin, että hyvien suomalaisten heviryhmien määrä oli varsin olematon. Jotkut yhtyeet, kuten suurta suosiota nauttiva Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ilahduttivat korvaa huomattavasti, mutta huomasin jo tuolloin, että kunnollinen suomalainen speed/trash- metal puuttui lähes tyystin. Eräänä iltana, kun Jone piti luentoaan hän nappasi soimaan Punainen kukko- nimisen veisun. Hän selitti, ettei hänellä ollut koko levyä mukanaan, vaan ainostaan yhtyeen uusi Punainen kukko- Ep. Äimistyin kovasti paukutuksesta ja huomasin, kuinka Jone nautti hämmästyksestäni. Pidin Ep:n itselläni ja Jone sanoi hankkivansa itselleen uuden tilalle. Vuoden 2004 alussa Diablo, johon minut Jone oli aiemmin perehdyttänyt, ilahdutti alekirjoittanutta raikkaudellaan. Nygård tuomitsin yhdeksi hienoäänisimmistä laulajista, mitä Suomesta löytyy. Keväällä häivyin Ruotsiin ja ensitöikseni etsin hotellihuoneeni radiosta suomalaisen radiokanavan kuuluville. Olin jo oppinut, että joka sunnuntai kello 19.00 saattaisi eräältä radiokanavalta tulla jotain kuulemisen arvoista. Tällä kertaa kellon lyödessä seitsemän alkoi pienestä hotellihuoneen radiosta tulvia herkullisen mureita kitaravalleja. Radiotoimittaja kertoi yhtyyeen olevan Lappeenrantalainen (mikä siinä kaupungissa on?) Mokoma ja kappale oli Minä elän! heidän tulevalta Tämän maailman ruhtinaan hovi- levyltä. Ajattelin, että tämän täytyi olla enne. Hankin koko Mokoman siihenastisen tuotannon ja yllätyin positiivisesti. Etenkin sanoituspuoli oli mieltäylentävää. Kurimus oli kuitenkin se levy, mitä olin etsinyt jo pitemmän aikaa. Aitoa SUOMALAISTA heviä. Myin sieluni tälle uudelle tuttavuudelle alta aikayksikön. Ruotsista palattuani oli uusi Mokoma- levy juuri saapunut kauppoihin. Kotimatkalla hankin TMRH- levyn ja kotiin päästyäni tuikkasin kiekon pesään ja kävin selälleen sängylle. Voi Herran Jumala, mitä musiikkia! Jo ensimmäinen kappale piti sisällään jotain, mitä en ollut ikinä Suomessa kuullut. Luulin saapuneeni taivaseen. Levy jaksoi sytyttää kappale kappaleelta yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän täydellisyyttä hipovan levyn päätöskappale vieläpä tuuditti minut uneen (ironiaa?). Uni saa tulla… Levy ei ole tähän päivään menettänyt yhtään tehoaan ja nähtyäni teidät kolme kertaa livenä, totesin, että tämä Mokomaksi kutsuttu pumppu oli Suomen mittakaavassa aivan käsittämätön. Haluankin siis kiittää teitä teoista, joita olette tehneet. Olette edistäneet suomalaisen “miestenmusiikin” etenemistä. Olen ymmärtänyt, että olette suht. läheisiä yhtyeiden kuten Kotiteollisuus, Niskalaukaus, Viikate yms kanssa ja toivonkin, että voisitte kiittää heitä koko Suomen kansan puolesta, kaikesta siitä mitä te kaikki olette saavuttaneet. Kiitos ja syvä kumarrus. Olen jällen ylpeä siitä, että olen suomalainen. Lämpimin terveisin: keskiverto suomalainen Matti Meikäläinen

Kiitos lämpimistä sanoistasi, joita oli muuten aika monta. Terveiset menevät perille.

Naurahdin, vaikka tokaisun alkuperä onkin jo tiedossa: http://www.helsinginsanomat.fi/kuvat/iso_webkuva/1052754109469.gif

Tuo se jaksaa naurattaa vielä sadannellakin kerralla.

Rupesi itseäni kiinnostamaan tällainen informaatio, että onkohan noita valun ja mokoman 120 päivän uusintajulkaisuja uudelleen masteroitu, vai vieläkö biisit ovat samassa kuosissaan kuten aikaisemminkin? -Olen liekeissä. Teidän musiikki tekee sen.

Hyvä tarkkakorvainen musiikin ystävä. Olet oikeassa, ne on uudelleen masteroitu. Etenkin Valu on saanut aikaisempaa napakamman ilmeen.

Santulta kysyisin, että kun olet kotoisin Savonlinnasta niin oletko mahdollisesti käynyt Sln kuuluisan taidelukion kenties?

Santtu vastaa: Ei sinne alle vuoden vanhoja otettu sisälle. Sittemmin on ollu taiteilun kanssa vähän hiljasempaa.

koska niitä paitoja tulee myyntiin missä on se karkyylin pää vai onko ne vaan keikkapaitoja, ainaki nummirockissa teillä oli niitä myynnissä. Eikä ne Airon musiikis tiennyt edes sellasista paidoista. Tahtoo sellaisen!! -emppu-

Noita naama-paitoja pitäisi olla myynnissä keikoilla.

Perkele te ootte kovia!

Ite oot!

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

Kitaristit tentissä

Mokoma-kitaristit Kuiske ja Tuiske avautuvat kitarismista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä Inferno-lehden uudessa “Taisteluparit” -juttusarjassa. Lue artikkeli, ja saat tietää kaiken ja paljon enemmän.

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

Copyright © Mokoma & Sakara Productions 1999-2013. Kaikki oikeudet ja osa pahiksista pidätetään.