Aamulla lähdimme liikenteeseen Juvan ABC:n kautta, jonka edusta muistutti lähinnä Sodomaa & Gomorraa. En edes muista mitä meidän siellä piti tehdä, mutta siellä nyt joka tapauksessa huojuimme muun roskasakin, eikun juhlakansan, seassa.

Saavuimme Karkkilaan hyvissä ajoin ja se oli hyvä, sillä alkajaisiksi meille selvisi, että bussilla ei pääsisi esiintymislavaa kilometriä lähemmäksi. Edessä oli siis backlinen siirtäminen pienempään ajoneuvoon, ja artistien tulisi myös ottaa kaikki itselleen tarpeellinen kerralla mukaan. Ohan se varma, että se onnistui. Keneltä unohtuivat soittokalsarit, keneltä pipa, ja sinne jäi taustakangaskin hetekalle pyörimään. Myöhemmin nimittäin huomasimme, että lava olisi tänään jos jolloin kaivannut pientä somistusta. Tai jos tykkää soittaa valtavan pankki-logon katveessa, niin ei siinä sitten mitään.

Oikein kauniilla paikallahan Beach partyt järjestetään, joten muutama odottelutunti meni ihan mukavasti rannalla tepastellessa ja ringissä syljeskellen. Ja koittihan se hetki kun pääsi taas rokkaamaankin. Rantsussa vallitsi hivenen seesteisempi meininki kuin yleensä keikoillamme, mutta kylläpä innokkaimmat yltyivät lavan edustalla nytkin melkoiseen päänvatkaukseen ja tanssahteluun. Varttuneempi väki iski tekolonkalla koreasti jopa kaljateltassa saakka. Itse soitin melko epävakaan keikan. Kitarateknikko Tuomas kertoi jossain vaiheessa ihmetelleensä, että tuleekohan tuosta soutamisesta ylipäätään yhtään mitään. Sellaista se välillä on, paskemmissakin piireissä. Hassun hauskaa oli puolestaan se, että juuri näkemästään Anssi Kelan keikasta inspiroituneena Marcelo spiikkasi jonkun biisimme nimellä Mikan faijan Hiv. Tai noh, hauskaa ja hauskaa. Mutta kun juuri muuta ei jäänyt keikasta mieleen, tuttujakin sisältäneen bailaavan polttariporukan lisäksi.

Kotimatka oli lyhyt. Tuskin ehdimme King’s Warriorsin demoa kuuntelemaan läpi. Riding gotta be blues.