Oululaiset ovat sekavaa porukkaa. Club Teatrian keikan ennakkomyynti oli käynyt niin vilkkaana, että tapahtuma täytyi viime tingassa siirtää ns. suurelle puolelle, jonka kapasiteetti on käsittämättömät 2300. Hiukan siis mietitytti, josko punkkimme soisi hyvästä ennakkomyynnistä huolimatta tyhjälle salille.

Teatrian valtavan lavarakennelman ja tekniikan pystyttämien valo- ja äänisysteemien näkeminen oli pysäyttävä kokemus. Ihan kuin olisi ollut Iron Maidenin keikalla. Karjalaiset ja helsinkiläiset punkkarit olivat monessa mielessä matkanneet kauaksi kotoaan.

Oulussa viimeisen esiintyjän nakki osui jälleen Mokomalle. Tämä tarkoitti meille myös alkuillan DJ-vuoroa, jonka allekirjoittanut otti mieluusti vastaan. Oli mukava seurata porukan valumista tuohon valtavaan halliin. Sen verran verkkaisesti ihmisiä narikalta kuitenkin tipahteli, että suunniteltu tunnin sisäänottoaika ennen ensimmäistä bändiä ei voinut onnistua. Niinpä jouduimme lykkäämään Stamppojen aloitusta vartti kerrallaan kolmesti. Pahoittelut tästä. Mielestämme oli kuitenkin välttämätöntä saada kaikki lipunostajat sisään lemiläisten keikan alkuun.

Tyhjän hallin pelko osoittautui turhaksi, kun Stam1na pääsi vihdoin aloittamaan settinsä. Paikalle oli tullut n. puolitoistatuhatta hevi metallin ystävää, jotka olivat selvästi päättäneet bailata. Eturivin liepeiltä kuunneltuna PA jäi kakkoseksi, kun pohjoisen porukat päättivät vähän laulaa.

Takahuoneesta käsin kuunneltuna vaikutti myös Rytmihäiriöllä riittävän ystäviä. Tässä vaiheessa oma esiintyminen jännitti jo niin paljon, että lavan sivustalle ei ollut enää mitään asiaa.

Kaiken jännittämisen ja massiivisen meiningin ihmettelemisen jälkeen otti muutaman biisin ennen kuin kone lähti omalla keikalla niin sanotusti käyntiin. Hyvänä herättäjänä toimi slam-tanssitaiteen ministeri Heilimo, joka suoritti Pahaa verta –kappaleessa näyttävän yleisösukelluksen. Soitto meinasi paikoitellen jäädä reuhaamisen jalkoihin, mutta jotenkuten paletti pysyi läjässä. Setin päättäneen Punaisen kukon aika lavalla laahusti kalsareihin ja johonkin punaiseen viittaan sonnustautunut lauma aiemmin esiintyneitä kollegoja. Tässä vaiheessa kiertuetta oli jo niin tottunut kaikenlaiseen viuhahteluun, että kyseinen tempaus meni ohi yhtä arkisena kuin huikka juomapullosta.

Ehkä performanssitaiteilijat huomasivat laimean tehon itsekin, koska hetken perästä seurasi valkoviinihyökkäys. Soita siinä sitten grindiä, kun yksi lemiläinen kaataa viinitetrasta hapanta kurkkuun (enemmän kuitenkin kitaralle ja soittajan rinnuksille) ja toinen roikkuu niskassa koko painollaan. Muuten olisi tämäkin jekku mennyt vain luonnollisena osana esitystä, mutta Hyrden onnistui niskassa roikkuessaan pudottaa meikäläisen korvamonitorin lähetin lattialle. Siinä adrenaliinispäissäni tulkitsin tilanteen niin, että kitara oli mennyt pimeäksi. Aika sählättyäni KLK-1 lensi naamalleen tantereeseen, ja itse jatkoin kertosäettä vailla kielisoitinta.

Encore-taputusten aikana Toiviaisen Antti ehti virittää kitarasysteemini kuntoon, ja Hölttä laittoi sikailijat ripitettyään löylyä kulmamonitoreihin. Viimeistään tässä vaiheessa olin täysin hereillä. Jonkin sortin adrenaliinihumalassa nuo viimeiset hetket menivät, koska mieleen on vain väläyksenomaisesti jäänyt heiluminen turva-aidan ja lavan välissä. Kiitos Oulu.

Keikkamme loppui sen verran myöhään, että takahuoneeseen rahdatut miljoona pulloa Jägermeisteriä olivat jo menneet parempiin suihin. Kerrankin näin voi todeta vailla ironiaa. No, keikan jälkeen oli niin kaiken sanonut ja Kaikan itsehitleröinnin jälkeen kaiken nähnyt olo, että parempi olikin vetäytyä ajoissa (aamuviideltä) nukkumaan.