Edessä oli hartaasti odotettu työn ja huvin mitä parhaiten yhdistävä viikonloppu. Ennen reissun työosuutta olimme kuitenkin bailanneet junassa ankarasti yön pikkutuntien puolelle. Tällä kertaa se oli itselleni erityisen helppoa, sillä juna liikahti Tampereen asemalta puolilta öin. Helsingistä asti junassa istuneet pitivät kuitenkin huolta siitä, että reipas skimbaturistitunnelma oli valloillaan junaan noustessani.

Tuliaispullon tyhjentämisen ja muutaman tunnin unien jälkeen löysimme itsemme Kemin asemalta kasailemasta soittokamppeita junan rahtivaunusta taksin peräkonttiin. Tavaraa ja porukkaa oli paljon, mutta tyhjän puheen tuottamaa meteliä kuultiin kummallisen vähän. Tämä ei johtunut yömyssyistä, vaan Santun ja koko teknisen henkilökuntamme poissaolosta. Konduktöörin mukaan juna oli lähdössä kolmen minuutin kuluttua, eikä odottaisi pommiin nukkuneita. ”Ei sitten tullut mieleen herättää!”, kuului konnarin kommentti pohjoisen vittumaiseen sävyyn. No ei tullut mieleen. Kiertuedamager Hyrkäs otti puhelun ja samalla herätti Santun, jonka lähtönopeus hytistä oli ilmiömäinen. Basisti ilmestyi rikostovereineen vaunun ovesta muutamaa sekuntia ennen junan lähtöä. Nopeasti tapahtuu arkirutiineja vastuullisesti hoitavien aikuisten henkinen siirtyminen pommiin nukkuviksi rokuiksi.

Kemissä oli ruhtinaallisesti aikaa tapettavaksi. Niin oli univelkaakin. Päiväunet jäivät kuitenkin yritykseksi, kun hyvissä ajoin nukkumaan mennyt toveri Aalto muutti hotellihuoneemme etäkonttoriksi ja hoiteli bisneksiään kuuluvalla äänellä koko päivän. No, jäipähän aikaa hengailla Kemin kaupungissa, jossa emme ennen olleet bändin kanssa vierailleetkaan. Yksityishenkilönä paikka oli tosin tullut jossain määrin tutuksi lapsuuden reissuilla.

Lopulta koitti soundcheckin aika, jossa pääsimme tutustumaan meille järjestettyyn backlineen. Kitaravahvistinosasto oli tuttua Marshall-laatua, mutta rummut edustivat nuorisotalon treenikämpiltä tuttua aloittelijan puhkisoitettua settiä. Mutta mikäs siinä, ammattipelimanni soittaa vehkeillä kuin vehkeillä.

Treenaaminen oli jäänyt vähälle, joten soitimme checkissä käytännössä koko setin läpi. Soitto alkoi maistua jatkuvasti paremmin.

Keikkaa ennen saunoimme yökerhon kellarissa väsymyksen hitoille. Erityiskiitos odottelun sujuvuudesta kuuluu henkilökunnalle, joka piti meistä oikein hyvää huolta. Ei meiltä mitään puuttunut.

Nousimme lauteille vailla ennakko-odotuksia. Tunnelma väreili kuitenkin siihen malliin, että hyvää oli tiedossa. Porukka oli lähellä ja innokasta, joten meininki kohosi pian korkealle, vaikka maitohapot meinasivat hetkittäin hiipiä ranteeseen. Keikasta muotoutui lopulta erinomainen, vaikka paikan akustiikka olikin peilikattojen takia aika raju. Eipä tuo siinä eturivissä kaatuilleita tainnut haitata.

Keikan jälkeen viihdyimme vielä tovin alakerran bäkkäritiloissa tyhjää nauramassa, kunnes oli aika vetäytyä huilille. Seuraavana aamuna oli tiedossa tiukka siirtymä Levin hiihtokeskukseen.