Lahden Sibeliustalon Finlandia-klubi on ollut meille aina vähän paha paikka. Kirkkain liekki on jäänyt saavuttamatta, vaikka sinänsä keikoissa tai varsinkaan yleisössä ei ole vikaa ollutkaan.

Tällä kertaa jännityksen kohteena oli myös yleisömäärä, koska järjestäjä oli hinnoitellut esityksen lamaa uhmaten korkeakulttuurisiin lukemiin: 21 euroa on aika paljon Mokomasta ja Rytmihäiriöstä, jos opintotuella tai muuten pienillä tuloilla pitää maksaa muutakin kuin keikkalippuja. Onneksi yleisössämme tai vanhemmissaan on vielä niitäkin, joilla työpaikka on alla ja rahaa riittää huvitteluunkin. Suurehko sali täyttyi puolilleen, mitä voi pitää hyvänä saavutuksena.

Ennen keikkaa nautiskelimme kulttuurikehdon erinomaisista saunatiloista sekä maittavasta ateriasta. Totesimme Jarkon ja Kuisman kanssa pukuhuoneessa jälleen ääneen kiitollisuutemme siitä, että saamme tehdä tämmöisiä asioita ja kutsua puuhaa myös työksi. Ruuhkavuosia elävien ikätovereiden kanssahan on nykyään mahdotonta järjestää saunailtoja, joissa vaihtaa kuulumisia ja kumota paria olutta. Kaikilla on aina jotakin tärkeämpää tekemistä. Ja jos pääsee paikalle, niin ainoastaan autoilemalla ja pikavisiitille. Keikkakautena meille järjestyy näitä tilaisuuksia viikonloppuisin melkein joka ilta, mitä myös muistamme arvostaa.

Keikka sujui samoissa merkeissä kuin aina Finlandia-klubilla. Soitto kulki ja yleisö osoitti pitävänsä meiningistä. Usko eilen rakennetun setin toimivuuteen vain vahvistui.

Jotain jäi kuitenkin jälleen puuttumaan. Sen jonkin huomaa biisien välissä. Raivokkaiden aplodien ja pittien pyörimisen jälkeen seuraa kummallinen hiljaisuus – aivan kuin klassisen musiikin konserteissa, joissa yleisö hiljentyy kunnioittamaan seuraavan kappaleen alkua. Rock-klubeilla tuo hiljaisuus yleensä täyttyy huudeltujen biisitoiveiden ja erilaisten herjojen sekaisesta älämölöstä tai vähintäänkin iloisesta humalaisesta puheensorinasta. Chuck Berry –dokumentissa puhutaan samasta aiheesta ja taustoitetaan, että kyseinen käyttäytymismalli periytyi rockiin mustien kulttuuririennoista. Sibeliustalolla tätä kotoisaa taustamölyä ei juurikaan kohtaa, vaan tunnelma on jotenkin sivistyneempi. Päätimmekin ryhtyä kutsumaan tuota hiljaisuutta Sibeliuksen hengeksi. Samaan saattaa toisinaan törmätä myös Helsingin Tavastialla, mutta jotkuthan kutsuvatkin kyseistä paikkaa rock-pyhätöksi.