Lähestulkoon jokainen artisti on tehnyt kappaleen, jossa valittaa sitä kuinka vaikeaa sanoittaminen on. Eräät ovat tehneet sen jopa hyvin, kuten Egotrippi kappaleellaan Unihiekkaa, mutta useimmat näistä lauluista myös kuulostavat väittämältään: ideat ovat ehtyneet. Itse olen yrittänyt välttää oman unihiekkani tekoa ja jättänyt mielummin sanoitushommat toiseen päivään kuin taltioinut muiden kuultaville hetken jolloin aivot löivät tyhjää. Uuden levymme sanoitustyö venyi kuitenkin niin pitkälle, että lähellä oli tuonkin hetken ikuistaminen paperille. Luojan kiitos, viime hetken väistöliikkeet ovat auttaneet, ja levy on yhtä kappaletta lukuunottamatta sanoitettu. Torstaina olisi tarkoitus laulaa viimeiset kappaleet, ja varmaan tuorein sanoituksen siirtyminen tulkinnaksi Mokoman historiassa on tosiasia. Eilen sanoittamani “Norski” tulee siis olemaan vain reilu kolme päivää vanha tallentuessaan äänitteelle.
Seitsemättä albumia sanoittaessa on jo aikaa sitten siirrytty omakohtaisten kokemusten piiristä tarkkailemaan asioita laajemmasta vinkkelistä. Meissä kaikissa on sen verran runoilijan vikaa, että yhden levyllisen verran saa materiaalia kasaan ihan vain omista mielipahoista ja turhautumisistaan. Toisen levyn puristaminen onkin jo vaikeampaa, ja toivonpa ettei kukaan ole niin huono-onninen että edes onnistuisi tekemään seitsemää levyä ahdistuksestaan. Väkevintä teksti on toki tuolloin kun kirjoittaja kertoo oman elämänsä ahdingosta. Tosin voimakkaimman tuntemuksen vallassa olevalla kirjoittajalla ei ole vielä sanoja kuvaamaan tuntemuksiaan, vaan vasta etäisyyden otettuaan hänellä on keinot kuvata asiat myös kuulijaa kiinnostavalla tavalla. Kurimuksen kurkun suussa ei parhaimmankaan sanasepon suusta kuulla kuin perkeleitä.
Itselläni on ollut jo vuosia metodina luoda sanoitustyön varhaisessa vaiheessa jokin teema, jolla ohjata ajatustyötä mielekkäiden aiheiden pariin. Useimmiten teema on ollut vain työkalu, varjoteema, ja sen tunnistaminen kuulijalle tarpeetonta. Tälläkin kertaa teeman avulla ovat syntyneet ne levyn kulmakivet, jotka uskoakseni määrittävät levyn tunnelman. Teema on ollut myös kuvittaja Ville Pirisen tiedossa, ja hienosti kuva-aiheet ja sanoitukset tuntuvat toisiaan tukevan tälläkin kertaa. Jälleen kerran yritämme luoda kokonaisvaltaista taideteosta, olkoonkin, että tiedostamme ajan muuttuvan ja kaltaistemme muovinpalasten keräilijöiden pian aikaan olevan musiikin kuluttajien vähemmistössä.
Studioon lähdimme 15 kappaleen voimin, joten sanoitettavaa riitti. 14 tekstiä on siis jo valmiina, ja ensimmäinen näistä syntynyt maaliskuussa. Verrattain nopeassa tahdissa olen tekstiä tuottanut, sillä samalla olen myös säveltänyt 10 kappaletta näihin karkeloihin. Kun katson kulunutta vuotta taaksepäin, pidän sitä taiteellisesti hedelmällisimpänä vuotenani. Yleensä tahtini on verkkaisempi, mutta ilmeisesti varjoteemani on ollut niin inspiroiva, että se on synnyttänyt idean idean perään. Tämä vuosi – etenkin loppukesä ja syksy – onkin ollut sellainen että ilman kynää ja paperia ei ole voinut lähteä edes lenkille. Aivan kalkkiviivoilla, eli tällä ja männä viikolla, tunsin jo suurta painetta sanoittamisen suhteen. Tänään turhautumiseni purkautui huomion hajoamisena heikoilla jäillä. Jos joku näki vedestä nousevan epäilyttävän hahmon Näsijärven rannalla, niin se ei ollut Näkki, vaan karjalaissyntyinen levylaulaja.
Sanoittaessani olen pyrkinyt tuottamaan tekstiä sekä inspiraation vallassa että raa’asti puurtaen. Aina ei ole mahdollisuus istahtaa leiritulille odottamaan oikeaa hetkeä, joten joskus täytyy vain työntää itsestään ulos sanoja myös silloin kun hetki ei tunnu oikealta. Mielenkiintoista on havaita, ettei näiden eri tavalla työstettyjen kappaleiden lopputuloksessa kuulu lainkaan laatuerot, vaikka olettaa voisi inspiraation vallassa syntyneiden voittavan tämän käenvedon. Kenties kirjoitusprosessin ympäristöä tärkeämpää onkin kirjoittajan valmius ymmärtää mitä haluaa itsestään ulos kirjoittaa. Tähän tarvitaan ajatonta olemista, “lonnimista”, jossa ajatukset kypsyvät vaikkeivat vielä materialisoidu päivätajuntaan. Kun vihdoin alkaa kirjoittaa tekstiä aiheesta, joka on kalvanut mieltä viikkoja, sanat tuntuvat tulevat ulos kuin itsestään. Lonniminen on tärkeää. Vaikea sitä on kanssaeläjälleen selittää tekevänsä töitä kun vain lonnii mutta, hitto soikoon, näin se vain on!
Tähän ajatelmaan onkin hyvä kiteyttää lyhyt katsaus sanoittamisen saloista: tulevat taiteilijanalut – muistakaa lonniminen!
Kommentit
“tulevat taiteilijanalut – muistakaa lonniminen!” Vaikuttaisi siis siltä, että Helsingin kauppakeskukset ovat täynnä tulevia taiteilijoita! 😉
Kappaleiden sanoittaminen ja ilmeisesti myös säveltäminen sisältää mielenkiintoisen dilemman: vaikuttaa siltä että itselleni parhaimmin putoavat kappaleet ovat syntyneet nimenomaan siitä että tekijällään on mennyt henk. koht. elämässä huonosti. Mutta jos omaa yhtään inhimillisyyttä ei voi ajatella että jollain menisi huonosti vaan sen takia että saisi itse kuunnella mieluista musiikkia. Toisaalta sellainen happy happy joy joy -tyyppinen eurohumppakaan ei kyllä iske tippaakaan, joten mitäpä tuohon nyt sitten tuumisi? Toivottavasti Markolla ja muilla yhtyeen jäsenillä menee huonosti mutta ei liian? Äh, taidan lähteä kaljalle.
Soppa: Pointtini oli, että pahimmalla hädän hetkellä kukaan ei kirjoita hyvää tekstiä vaan vasta jälkikäteen. Joten sinun kuuluisi siis toivoa, että meillä meni huonosti tuossa vuosi kaks sitten. Menikö? Ei vissiin ku en lainkaan muista.
Hyge: Osuit naulan kantaan kuvauksessasi! Kauppakeskusten nuoret taiteilijanalutkin tarvitsevat puoltoäänen. Aina löytyy joku vanha käpy, joka “ei vaan tajuu”. Tällä kertaa Grumpy Old Man Trophy menee siis Hyrkälälle.
Nuoriso ohoi, kuulolle! Koulusta lintsaaminen, yletön v*tun huutaminen ja lattioille syljeskely voi vapauttaa sisäisen taitelijasi! Enkä tosiaan tiedä pitäisikö tähän laittaa 😉 vai 🙁
No hei Hyge, en miekään sanoja kypsytellessäni mennyt lonnimaan kauppakeskukseen vaan esim. tuohon järvenrantaan. Siellä yletön huutaminen tuntuu vapauttavalta ja sylkeäkin saa ihan vapaasti.
Jos kirjoitat jonkun ulkopuolisen näkökulmasta, käytätkö kerronnassa kuitenkin minä-näkökulmaa? Eli tapahtumat ovat tapahtuneet biisin kertojalle, vaikka ne ei oliskaan tapahtuneet juuri sinulle henkilökohtaisesti?
Näkökulmani riippuu siitä mikä tuntuu tehokkaimmalta. Useimmiten toki ensimmäinen persoonapronomini toimii parhaiten, mutta jos haluaa vaikka käyttää käskyjä tai kehoituksia, niin myös “sinä” on toimiva muoto. Passiivi taas luo helposti ulkopuolisen tunnelman ja siihen on kuulijankin vaikeampi samaistua, joten sen käyttö on harvinaisempaa, vaikka toisinaan toimii sekin. Näitä kertojaminiään voi myös vaihdella lennossa, etenkin jos kappaleessa on parikin kertojaa.
Luon aina kappaleille kertojaminän johon koetan samaistua, joten täysin itseni näköinen ei kertoja koskaan ole. Musiikissa kertojaääni kuitenkin rinnastetaan helposti laulajaan itseensä, joten väärinymmärryksen mahdollisuus on toki olemassa. Kirjallisuuden puolella ei kirjailijaa syytetä luomiensa hahmojen toimista, mutta levylaulaja joutuu helposti selittelemään sanomisiaan. Dostojevskia tuskin syytetään hahmojensa tekemisistä, mutta jos laulaja laulaisi mummojen kirveellä tappamisesta, olisi se vähintäänkin arveluttavaa. Siltikin, fiktiivisen hahmon käyttö kertojaminänä musiikissa on kiehtovaa, sillä silloin voi sanoa asioita, joita ei omana itsenään haluaisi tai uskaltaisi sanoa.
Olipas miellyttävää tekstiä. Lyriikkasuorituksia yrittäneenä komppaan kyllä tuota ulosannin vaikeutta, ja sitä, mistä se paras lyriikka syntyy. Usein esim. yöllä synkissä fiiliksissä runoillessa on sellainen fiilis että “viddu, tällähän pesee Poet ja kumppanit” mutta aamulla tuotos onkin lähempää tarkasteltuna enemmän uniklubia kuin edgaria. Ehkä se muusa vielä jostain löytyy, hyvä tai paha. Tsemiä Markolle, aina oot ollu sanoittajien listalla kirkkainta kärkeä!
Jätä kommentti