MOKOMA.COM

Tallennan aamutuimaan pari riffiä kovalevylle. Näitä tuntuu taas tulevan. Puutteellisen tyylitajun takia laadusta on taas täysin mahdotonta sanoa mitään, mutta ei se ennenkään ole menoa haitannut.

Matkalla Kiikalaan pysähdymme Kasvihuoneilmiössä, mutta papukaijaa ei näy missään. Mikähän sille on tullut, lieneekö hermostunut turistien “sano moi!” -kommentteihin. Meinaamme ostaa 20 metrisen naamiointiverkon taustakankaaksi, mutta tulemme järkiimme. Hankintoja ei tällä kertaa tule tehtyä, edes metsästyskäyttöön sopiva ritsa ei miehiämme kiinnosta. Lieneekö vanhuus päässyt yllättämään?

Kiikalassa on käynnissä sellainen kuminpoltto ja moottorin huudattaminen että ei mitään järkeä. Toinen toistaan hurjemman näköiset mopot rullaavat lentokenttää edes takaisin välillä yhdellä, välillä kahdella renkaalla ajaen. Kuminpolttoa ei ole tullut seurattua livenä aikaisemmin kun telkkarista ja Lappeenrannan Vapauden aukiolla, joten hetken aikaa tuli burn out -ringin vieressä ihmeteltyä, kuinka takapyörä katoaa savuna ilmaan. Moottorin voimaa uhkuvassa käyntiäänessä on joku yhteys heavy metal -musiikkiin. Olenkohan ensimmäinen joka keksi tämän yhteyden?

Tämän viikonloppuiset keikat ovat ensimmäisiä jolloin kaikilla mokomalaisilla on langattomat korvamonitorit. Syy tähän on se että monitorisaundi on teoriassa aina sama ja soundcheckiä ei tarvitse kiireisten festarivaihtojen aikana tehdä pitkän kaavan mukaan. Lisäksi tekniikan pojat luonnollisesti arvostavat kaluston kompaktia kokoa. Lavalla soittaja arvostaa sitä, että saundi on parhaimmillaan loistava ja että kuunteluympäristö on sama joka puolella lavaa. Mikäs siinä on isolla lavalla temmeltäessä! Ensimmäisten keikkojen jännitysmomentti kasvaa, koska signaaliketjussa on paljon uusia laitteita jotka voivat olla toimimatta. Omituisena yksityiskohtana kerrottakoon myös, että koska kyseiset tulpat demppaavat lähes kaiken ulkomaailmasta tulevan äänen, on yleisökin mikitettävä. Muuten tuntuu siltä että kuuntelisi luureilla studiodemoa mökin terassilla, eikä yleisön mylvimisestä saa voimaa. Tilanne on omituinen, mutta siihen on vain totuttava.

Itse keikka menee mukavissa tunnelmissa. Teltassa on paljon ihmisiä, ja voisi kuvitella että suurelle osalle meidän täytyy olla uusi tuttavuus. Mukava havainto on se, että jengi ei poistunut keikan aikana ulos terassille, vaikka siellä oli mukava kesäyö.

Keikan jälkeen hämmästelemme sydänöisen lentokentän maisemaa. Täällähän vallitsee Mad Max -tunnelma! Telttaleirejä häämöttää siellä täällä, nuotiot loimottavat ja joka puolelta kuuluu vesijäähdytteisin rivinelosen rajoitinta vasten hakkaava väkivaltainen ulina. Illan sketsiviihteestä vastaa kolmen miehen seurue, jonka humalaista ajoa Ducati Supersportilla seuraamme mielenkiinnolla. Kolme päällä ajaessa miekkosten humala pääsee yllättämään, ja kun hyrrävoima loppuu, kellahtaa kallis pyörä kyljelleen. Poliisiasiahan siitä tulee, ja miehet ohjataan ambulanssin kautta maijan takakonttiin. Käymme myöhemmin hampaita kiristellen katsomassa poliisinauhan ympäröimää komeaa mootoripyörää. Pahaa tekee. Kun pyörän omistaja aamulla herää putkasta ja muistaa mitä tapahtui, niin kyllähän se kuivuva kortti, turvonnut nilkka ja ruvelle menneet katteet varmaan pikkuisen vituttavat. Mutta sellaista se on se elämä.

Espoo on ollut aikaisemmin tuttu lähinnä Ruoholahden autoillaan tukkivista myyntipäälliköistä, mutta tällä kertaa espoolaisessa purjevenesatamassa järjestetään Kivenlahtirock-niminen yleisötapahtuma.

Alkumatkasta saan kuunnella kateellisena kuinka eräät olivat ehtineet kaydä päivällä syömässä vetyjä Senaatintorilla. Siellä oli näet joku kummallinen Etelä-Karjala -tapahtuma, jossa myöhemmin esiintyisi myös Stam1na, nuo etelä-karjalan omat pojat. Meidän karjalaisuus on jo kaikonnut, joten meillä ei enää ole tuollaisiin tapahtumiin asiaa kun korkeintaan maksavana asiakkaana. Mutta Satama-Sannin vety olisi ollut mukava käydä syömässä.

Saavumme Espooseen Bitch Alertin soidessa. Aikaa on ehkä hieman liikaa, mutta se käytetään tehokkaasti hyväksi, ja ehdimmekin taas jauhaa muutaman lannoitesäkillisen paskaa. Ruokailemme mikroburritot ja nopealiikkeisenä kaverina liityn salibandyseura Demonsin riveihin.

Keikka jännittää tavallista enemmän. Klubiolosuhteisiin on saanut kevään aikana hyvän rutiinin, mutta kylmillä ja kirkkailla ulkolavoilla on ihan omat kuvionsa. Hygen liskomainen aineenvaihdunta toimii sitä paremmin mitä lämpimämpää on, ja ei tuo kitaristinkaan homma helpota jos näpit ovat kohmeessa ja silmä ei alkuillan auringonpaisteessa erota onko pedaalien toiminnasta kertovat pikkiriikkiset led-valot päällä vai ei. Lisäksi klubeissa olemme saaneet soittaa melko pitkiä settejä, mutta festarien tiiviiden aikataulujen takia on tyydyttävä ytimekkääseen “hittikimaraan”.

Keikan alku viivästyy teknisten ongelmien takia. Järjestäjillä on jostain syystä käytössä vanhat tekniikkaraideri, eikä kanavalista pidä paikkaansa. Säätö on vimmaista ja odottaminen tuskallista. Pääsemme pikku hiljaa aloittamaan keikan, ja odottelun aiheuttaman vireystilan laskun lisäksi lavalla on aistittavissa että homma ei meinaa lähteä toimimaan ihan normaalilla tavalla. Keräämme kuitenkin itsemme, laitamme tukat pyörimään ja teemme parhaamme. Pikkuhiljaa bändi lämpenee ja soittaminen alkaa maistua. Valitettavasti settilistaa joudutaan typistämään kolmella biisillä, koska soittoajastamme kului huomattava osa lavatekniikan ongelmien takia. Keikka ei ollut ihan paras mahdollinen startti kesään, mutta kaikesta huolimatta hommasta jäi hyvä maku suuhun. Kesäfestareilla soittaminen on yksinkertaisesti kaikkein parasta puuhaa!

Keikan jälkeen teknologiaosasto pakkaa kamat ennätysvauhdissa ja lähdemme kohti Senaatintoria jossa Stam1nan pojat ovat esiintyneet. Matkalla tuhotaan hospitality-raiderin mukaiset tuotteet ja valmistaudumme ankaraan bailaukseen Helsingin kuumimmissa yökerhoissa. Sakaran johtajiston tarkoitus on lähteä pitämään huolta että Stam1nan nuorukaiset pärjäävät pääkaupungin hullutuksissa mahdollisimman hyvin. Onnistun seuramiestoiminnassa yllättävän huonosti ja nukahdan taksiin 23.30. Sori pojat. Ehkä joku toinen kerta.