Mieluisa pesti oli pojille pamahtanut. Anthrax, tuo teinivuosien suuri innoittaja ja hevipumppujen kunkku. Vitti mie muistan kun lippiksen lippaan raapustettiin tussilla NOT ja bermudashortsit piti myös ihan ehdottomasti hankkia. Vuonna -89 koitti suuri hetki kun viikon manguttuaan sai äidiltä luvan lähteä Giants of Rockiin Anthraxia (ja Suicidal Tendenciesiä!) katsomaan. Jos joku olisi silloin sanonut, että vielä koittaa se päivä kun sie olet samoilla lauteilla (eri aikaan kuitenkin) äijien kanssa veivaamassa, niin en olisi kyllä hevillä uskonut. Muutama vuosi tässä on tosin ehtinyt välissä vierähtää.

Ilta alkoi Voima-lehden haastattelulla, josta kipaisimme soundcheckin tekoon. Pieniä varjoja Nosturin lavalle loi Kuisman kuumetila, jonka tähden vapautimme hänet roudauksesta. Yleiseen roudaustehoon ei Kuisman poissaolo juurikaan vaikuttanut. Eipähän pyörinyt jaloissa.

Nosturissa on tekniikalla ihan vitin pro-meininki. Kamat pystyyn ja hommat haltuun. Ilokseni havaitsin, että Benantella oli myös Taman Starclassic rumpusetti ja kannut olivat vielä saman värisetkin. Benantella oli tosin tuota rumpurojua huomattavissa määrin enemmän kuin allekirjoittaneella.

Kello 20:00 lähti rokki soimaan. Ihmiset tarkkailivat aktiamme perin hillitysti ja osa yleisöstä valui vielä sisään. Oli vähän hemmetin outo fiilis soittaa. Olimme päättäneet soittaa tiiviin ja rivakka tempoisen seitsemän biisin setin ja sen me myös teimme. Takatalvella tutusti ulos ja vähän hiton äkkiä Anthraxin alta ja edestä pois.

Ja olihan se Anthrax sitten hyvä! Vanha tutumpi materiaali lämmitti luonnollisesti enemmän, vaikka ei se uudempikaan ihan kamalalta kuulostanut. Yllättäen lavan hahmo ja äijien äijä oli Frank Bello, eikä Scott “NOT” Ian, jolle olin sankarinviittaa etukäteen sovittanut. Toki Scott valtavine leukapartoinen oli vakuuttava, ei siitä mihinkään pääse.

Keikan jälkeen käytiin iskemässä ukoille käsipäivää ja tuupattiin Kurimukset matkaan. Voivat sitten pölliä riffinsä takaisin. Harmi, että jäi Anthraxin vinyylit kotiin. Olisihan niihin ollut kiva nimmarit saada. Ja ei se ‘Speak English Or Die’ olisi yhtään hassumpi ollut Scottin ja Charlien signeerauksilla varustettuna. Noh, sitten ensi kerralla.