Edellisenä iltana oli SaiPa läksyttänyt hämeenlinnalaisia 4-0, joten me päätimme jatkaa siitä mihin Sputnikit olivat jääneet. Meillä tosin prässi vaihtui thrashiksi, mutta jäljelle jäi tolkuton yritys ja eltaantunut haju pukuhuoneeseen.

Soundcheckin alkua viivästytti bassarikalvo, joka näytti siltä että täyskasvuinen hirvi olisi juossut siitä kiimaspäissään läpi. Viimeksi se ei näyttänyt tältä. Mitä vittiä on tapahtunut treenikämpän pimeydessä? Kuka on tunkeutunut bassorumpuuni? Onneksi luottomies J. Saksa pelasti tilanteen toimittamalla uuden kalvon pelipaikalle. Tattis!

Illan korkkasi Takiainen perin vakuuttavalla meiningillään. Yllätyksenä tuli, että myös tyttö voi lyödä lujaa, siis rumpua. Se ei sen sijaan ollut mikään yllätys, että tytöstä lähtee noinkin kova ääni. Ainahan ne ovat jostain huutamassa…

Mokoman setin aikana tapahtui ihme. Muutamakin hidas hämäläinen (paitsi Santtu) oli silminnähden villiintyneessä tilassa. Tätä ei kuulemma Hämeenlinnassa usein tapahdu. Tarinan mukaan viimeksi joskus 70-luvulla oli pari hippiä pilvipäissään liikutellut lanteitaan etäisen rytmillisesti jollain luomu-festareilla.

Uusi biisi nimeltään Haudan takaa sai Metropolissa ensiesityksensä. Rohkea veto sinällään, koska emme olleet soittaneet biisiä kertaakaan aikaisemmin koko orkesterin voimin. No nyt soitettiin ja jatkossa taasen. Hämeenlinnasta kipikapi kotimatkalle…