Aamulla pää on kipeä. Ei tosin yhtä kipeä kun edellisenä yönä, jolloin se oli aivan helvetin kipeä. Eilisillan AC Tuska United -potkupallojoukkueen treenit päättyvät osaltani ensimmäisen minuutin jälkeen, kun saan kulmapotkutilanteessa kaverin puskun takaraivoon. Sairaalassa laitetaan neljä tikkiä sekä diagnosoidaan silmien harottaminen ja tavallisesta poikkeava sekavuus lieväksi aivotärähdykseksi. Lääkäri sanoo että kannattaa jättää se moshaaminen viikonloppuna vähän vähemmälle. Ja viinaakaan ei saisi juoda. Jep. Keikkareissu voi alkaa.

Turun soundcheckissä on uutuudenviehätystä ilmassa. Uudet langattomat kitarakamat viritetään tulille, ja voi tuota liikkumisen riemua. Soittelen soundcheckiä ties missä, välillä miksauspöydällä, sen alla ja tietenkin myös miesten vessassa. Onpa ihmisen onnellisuus pienestä kiinni. Tuomo säätää omien kamojensa kanssa eikä saa soundia mieleisekseen. Miehen nopea arvio langattomista on “paskat kamat”. Päätämme kuitenkin olla heittämättä kalliita radiolaitteita roskalavalle, ja annamme niille huomenna vielä toisen mahdollisuuden.

Soundcheckin jälkeen on uramme ensimmäinen fanitapaaminen. Pikkuisen jännittää. Mokotabin Johanna ja Johannes järjestävät innokkaimmat Mokoma-fanit Klubille heti ravintolan aukeamisen jälkeen, ja nimikirjoitusten kirjoittaminen sekä kuulumisten vaihto voi alkaa. Tunnelma on leppoisa ja jännittäminen oli turhaa, sillä fanimme osoittautuvat hyvinkin mukaviksi ihmisiksi.

Huilaamme hetken hotellissa, ja Stami1na soittaa kun saavumme pelipaikalle. Tupa on täynnä. Voi luoja miten kuuma. Taas jännittää. Lisäksi orastava päänsärky muistuttaa eilisestä tällistä. Lähtökohdat voisivat olla paremmatkin tukanpyörittämistä ajatellen. Olenkin keikan ajan kassalla ja väsyttää melkoisesti. Langattomasta kitarasysteemistä huolimatta piuhat ovat sekaisin. Lisäksi jokainen pään heilautus sattuu hieman. Tämän sekä lavan ahtauden takia otan rauhallisesti ja tarkkailen keikan etenemistä takavasemmalta. En tosin näe omalta paikaltani oikeastaan mitään muuta kun Santun rastat. Mies muistuttaa olemukseltaan erehdyttävästi länkkäreistä tuttua kohtausta, jossa tuulenpesä pyörii pitkin autiota preeriaa ja kojootit ulvovat taustalla vertahyytävästi.

Keikka etenee hyvin, ja soitto tuntuu kulkevan koko porukalla. Takatalven aikana Tuomo “Psyko” Saikkonen kuitenkin kilahtaa jostain itselleenkin tuntemattomasta syystä, ja heittää ykköskitaransa pitkin poikin soittolavaa. Lavasta irtoaa puun palasia, ja otelauta repeytyy irti kaulasta. Kyseessä on sama kitara, jota mies kehuu ennen keikkaa loistavaksi soittimeksi ja ehdottomaksi ykköskitarakseen. Nerokasta. Eikä tässä vielä kaikki, sillä samainen vehje on aikaisemminkin saanut sikaa, kuten DVD:tä tarkasti katsoneet muistanevat. Tuomolla on kieltämättä erikoinen tapa osoittaa rakkauttaan tuota uhrautuvasti palvelevaa instrumenttia kohtaan.

Keikan jälkeen hörpätään parit saunakaljat ja sitten onkin hyvä lähteä hotelliin nukkumaan. Onhan se huominenkin vielä tulossa, vaikka olemmekin itsellemme yrittäneet toisin väittää.