Reilu kahden viikon keikkatauko tuntuu liian pitkältä kun orkesteri on päässyt oivalliseen keikkavireeseen. Tämän vuoksi soittelimme soundcheckissä useampaakin viisua, ja muun muassa harvoin esitetty Death-coveri Avoin hauta palauteltiin mieliin ja ranteisiin. Soittoverryttelyt tulivat etenkin minulle tarpeeseen, sillä sitten Kiirastorstain Tampereen vedon settiini oli ilmestynyt kaksi kappaletta tomareita, sekä yksi crash-pelti lisää. Itsepähän kenttäni miinoitin eli läjä haltuun ja kohti uusia rytmiseikkailuja. Illan teemaan voisi jälkiviisaasti lohkaista, että kohtasin lähinnä rytmihäiriöitä. Oman panoksensa kasvaneeseen soitinarsenaaliin antoi myös Tuomo, joka esitteli ylpeänä uutta punasävyistä kitaraansa. “Se o hiano!”, kaikui kollegoiden suista.

Checkin päätyttyä käväisimme Kuisman kanssa Rokkizine.comin haastattelussa, puhumassa lähinnä Slayeristä, ja sen jälkeen olikin aika mennä Nousuun aterioimaan. Koska Nosturissa oli myös Sakaran edustus sattumalta paikalla, oli seuraava luonnollinen veto siirtyä Rytmihäiriön kanssa backstagelle pläräilemään erinäköisiä papereita. Tarkoituksena oli saada papereihin nimiä ja tässä myös onnistuttiin. Kilikoli sanoivat maljat ja kättä iskettiin päälle.

Rytmihäiriön aloittaessa kello 22:30 oli porukkaa hyvin paikalla, mutta ulkona oli kuulema vielä melkoinen jono. Illan loppusaldo oli harmittavasti vain 15 ihmistä vaille loppuunmyyty Nosturi. Ehkä tähänkin määrään on syytä olla “ihan” tyytyväinen. Rytmihäiriön loistavasta keikasta pystyin katsomaan noin puolet ennen kuin piti siirtyä lämmittelyhommiin ja soittokalsarien vaihtoon. Mutta oli kerrassaan hienoa havaita kuinka hyvin jengi oli alusta alkaen messissä. Pittikin lähti pyörimään välittömästi.

Kello 23:30 Mäntistö asteli lavalle ja tuhannen turjaketta, että olikin yleisöä paikalla ja peijakkaan hyvissä meiningeissä olivat kaiken lisäksi. Bändikin oli hyvissä tunnelmissa, kunnes tekniset vastoinkäymiset löivät kapuloita rattaisiin. Itse huomasin heti keikan alkuvaiheilla, että eihän monitorointini ollut sinnepäinkään mitä Holtta oli checkissä ruuvannut. Kitarat olivat täysin kuulumattomissa, paitsi silloin kun monitori äkisti toimi, jolloin korvaani paiskautui sellainen äänivalli, jotta meinasi rumpupalli lähteä alta. Kyllähän v*tutti, ahisti and, ja varmaan on sanomattakin selvää, että rumpujensoittoa ei varsinaisesti helpota kitaroiden kuuleminen pienellä viiveellä PA:n kautta. Holtalle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin etsiä talon henkilökuntaa avuksi ja vaihtaa uusi monitori paikalle. Tässähän meni tietenkin tovi, mutta encoreissa taisi äänentoistoni taas toimia. Keikan jälkeinen alho ja pettymys omaan suoritukseen oli valtava. Kiitos muutaman rohkaisevan kommentin, pääsin kuin pääsinkin takaisin jaloilleni ja elämän syrjään kiinni. Eipä dramaattista, heh. Ilmeisesti homma ei ollutkaan kaatunut aivan totaalisesti, vaikka lavalla hetkittäin siltä tuntuikin. Muiden soittoniekkojen kommentit ja tuntemukset olivat jokseenkin vaihtelevia.

Kysymys: “Onko mitään opittavissa tästä?”

Vastaus: “Ei muuta kun ei anna periksi, ja huumori yllä, ja ei kun lisää p*skaa housuun.”