Edellisen illan juhlinta onnistui siinä määrin hyvin, että aamu alkoi kiertueen ensimmäisellä oikealla krapulalla. Miitrin kanssa aamuviideltä nautittu pizza-ateria ei maistunut erityisen hyvältä yölläkään, mutta vielä pahemmalta se maistui myöhemmin aamulla yläkautta poistuessaan. No, kai tämä kuuluu asiaan.

Lammi on aiemmin tullut tutuksi mainion Pellavarockin kotipaikkana. Klubikeikka reilun 5000 asukkaan kunnassa kuulosti kuitenkin ennakkoon aika eksoottiselta idealta.

Perillä totesimme paikan kaikuisan akustiikan, johon toivoimme parannusta, kunhan yleisö saapuisi paikalle. Erinomaiseksi havaitsimme takahuonetilat ja emännöinnin. Ei meiltä mitään puuttunut. Valittamista ei ollut myöskään illan muissa bändeissä. Harmi että ennen omaa keikkaa ei kykene keskittymään minkään muun yhtyeen keikkaan, ei edes Calliston ja Swallow the Sunin.

Soittoaikojen takia aikaa jäi tapettavaksi yllin kyllin. Pelasimme Pleikkarilla Buzz! -musiikkivisailua niin pitkään, että mestari oli selvillä ja bussin akku tyhjä. Tero oli voittamaton ja vei viimeisen pelin noin 4000 pisteen marginaalilla. Me muut olimme vain surkeita statisteja. Ei auttanut edes Santun Vetyposse-jäsenyys. Ilmeisesti Teron kokemus Ruotsinlaivojen äänihommista on tuonut miehelle noin laajan viihdemusiikillisen yleissivistyksen. Tai sitten se on vaan vähän fiksumpi kuin muut. Perkele, se on revanssin paikka ensi viikonloppuna!

Oma keikkamme käynnistyi eilisen tapaan Valapatolla. Lavasoundi oli nyt likimain täydellinen. “Läski demppaa”, kuten ammattilaiset sanovat.

Keikka eteni hyvätuulisesti ja intiimisti. Varsinaista lavaa ei paikassa ole, joten ihmiset tapittivat esitystämme metrin päästä ja samalta korkeudelta. Tuollainen tilanne luo hyvän intensiteetin, jos vain yleisö malttaa pysyä permannon puolella. Tällä kertaa malttoivat, hyvä niin.

Soitto tuntui kulkevan mainiosti, ja hyvin kesti myös Markon ääni. Settiä oli muutettu hivenen eilisestä kuten aina teemme. Rakennamme biisilistan joka ilta uudelleen puhtaalle paperille. Muutokset tuntuivat toimivan, vaikka Miitri hiukan ihmettelikin pitkäksi venyneitä biisin välejä. Tunnelma kieltämättä oli leppoisa ja jollain tavalla kiireetön – mutta ainoastaan biisien väleissä.

Encore-kulttuuri on hiukan hassua tämmöisissä paikoissa, joissa ei pääse välillä takahuoneeseen huilaamaan. Tällä kertaa menimme varsinaisen setin loputtua hetkeksi piiloon kitarakaapin taakse. Eikä sinne oikeasti edes mahtunut kuin Hyge.

Meillä oli hauskaa. Moitittavaa keksimme ainoastaan soittoajasta. Vasta puoli kahdelta kun pääsee soiton aloittamaan, niin sisäinen kello on taas muutaman päivän Amerikan ajassa. No, onpahan rauhallista aikaa vaikkapa päiväkirjan kirjoittamiseen.