Olen muistavinani, että Kärkkäisen Hessu tokaisi nuorempana hurjapäänä jossain Rumban Slumgudgeon haastattelussa tyyliin: ” Napakka ydinisku olisi parasta mitä Imatralle voi tapahtua.” Paljon on Imatrankoskessa vettä virrannut tämän “sammakon” jälkeen ja paikallisten lynkkaus mielialakin on huhupuheiden perusteella hiukkasen laantunut. Hessu iskujoukkoineen suuntasi Imatralle siis suhteellisen turvallisin mielin. Ainahan Imatralle meno pikkasen pelottaa ja pitääkin pelottaa. Kuten viinaa voi juoda ja pitääkin juoda, jos Nykäsen Mattia on uskominen ja onhan se.

Imatran Prince eli M.T. Aaltonen salskeine apumiehineen piti huolta siitä, että soittajilla oli kivaa ainakin lavalla. Eli saundi oli ns. kohillaan. Baarin henkilökunta vastaavasti piti huolta siitä, että bändin pojilla ei ollut ainakaan liian kivaa roudaamalla takahuoneeseen korin limonaatia, kun poijjaat “janoansa” kilpaa valittelemaan ryhtyivät. Ei vais. Esimerkillistä huolenpitoa edesvastuuttomista soittajan hulttioista sanon mie.

Itse lava-akti oli kaiketi hyvä. Siihen nähden ainakin, että takana oli jonkinmoinen treenitauko, (osalla) helvetillinen työviikko ja hanurin halstrausta autossa istumisen muodossa. Vanhojen ikivihreiden kyytipojaksi ujutettiin uusia viisuja ja kyllähän ne penteleet kulkivat kuin kirjahylly hangessa konsanaan(…ihan vitin ontuva vertaus). Jäi hyvä fiilis. Jos ei muille, niin edes itselle. Siihen sitä kai tällä toiminnalla tähdätään.

Noiden Imatran tunnefiilareiden voimalla treenattiin sitten kolme päivää uutterasti kuin nuoret puumat ikään. Uutta matskua on siis ihan vitisti, se on ihan vitin hyvää, sitä pitäisi päästä studioon ikuistamaan ja vähän vitin äkkiä.