Blaken peruttua esiintymisensä viime tingassa, houkuttelimme lauteiden lämmittelijöiksi Pain Confessorin uroot. Lämmittelyä ei Klubilla juurikaan tarvittu, sisälämpötilan kohotessa vallan infernaalisiin lukemiin. Ei pystynyt edes tuoppia huulille kohottamaan ilman että kainaloihin olisi ilmestynyt valtaisat dallasit. Ajatuskin 45 minuutin metallikarkeloista tuntui murhaavalta. Paikalle oli roudattu äänitystarvikkeita keikan taltioimista varten, joten ei sitä nyt viitsisi ihan päin helvettiäkään soittaa. Sehän on enemmän noiden black metal miesten hommia tuo päin helvettiä soittaminen, heh. Huumoria.

Kiitettävän moni ihminen oli haistattanut pitkät lempeälle kesäillalle ja raahautunut sisätiloihin lämpöhalvauksenkin uhalla. Hyvä niin. Me emme ainakaan tunnusta, että äänitystilanne olisi vaikuttanut jotenkin soittosuoritukseen, mutta varmuus ei ollut aivan sitä luokkaa mitä se parhaimmillaan voisi olla ja on vissiin ollutkin. “Kun meni vähän hikeä silmään ja kakkaa housuun.” Ainahan sitä voi tietty itselleen selitellä. Pitänee kuunnella ensin nauhoitukset ja antaa sitten ruoskan heilua jos aihetta löytyy.

Hessu on hurja kaveri. Keikan jälkeen mies ohjastaa Moko-biilin Villmanstrandiin ja lähtee suoraan louhintahommiin kalkkikaivoksen pohjille. Ei ole nykyajan nössöteineistä moiseen, sanon mie. Sitä vaan räppiä kuunnellaan päivät pitkät persvako vilkkuen ja mangutaan äidiltä lisää viikkorahaa, että pääsisi Mäkkärille kevytlimonaadia litkimään. That ain’t gonna keep them straight. Vitti.

Loppuun on varmaan aivan liian yllätyksetöntä kertoa mitä Tampereelle jäänyt 3/5 Mokomasta teki tummenevassa Mansen yössä. Menikö ne kenties baariin?