Olen ehdottomasti oikea henkilö muistelemaan Virgin Oilin tapahtumia. Alkuillasta en nähkääs ollut edes paikalla, vaan viettämässä sukulaisen 50-vuotissynttäreitä muutaman kilometrin päässä tapahtumapaikasta. Ja itse asiassa. Nykyisellä päivitystahdilla tämän palstan nimi voisi olla Päiväkirjan sijaan Muistelmat.

Soundcheck jäi siis synttäreiden takia väliin, minkä tiesin ennakkoon hiukan uskaliaaksi ratkaisuksi. Ei siksi, etteikö kauden lopulla huippuunsa treenautunut tekninen henkilökuntamme olisi selviytynyt piuhojen vetämisestä ja tasojen kuuntelusta vähintään mallikkaasti. Riski liittyy Virgin Oilin akustisiin ”haasteisiin”. Äänet kimpoilevat tuon vanhan elokuvateatterin seinistä niin kipakasti, että huolellinen äänentarkistus ja etenkin äänimaisemaan totuttautuminen on varsin perusteltua.

Ryntäsin takahuoneeseen reilua tuntia ennen keikkaa kuohuviinin liikuttelemana rokkausintoa täynnä. Vaikka luottamus henkilökuntaan ja yhtyetovereihin on ja oli kova, päätin kuitenkin käydä tutustumassa ”toimistooni” lavan puolella. Pääpiirteissään kaikki tuntui toimivan mukavasti, joskin kitarassani oli kiinni Ankkarockissa paniikissa väsätty hihnasätös. Ankassahan Robocopiksi kutsumani piuha-hihna-lähetin –hässäkkäni teki totaalisen tenän ensimmäisen biisin aikana, joten kitarateknikko Friimannin avustuksella teippasimme sätöstä entistä hurjempaan kuosiin keikan edetessä. Kesän viimeisille keikoille päätin luopua langattomasta kokonaan, joten jonkinmoinen hihnaurakka oli esissä.

Rakentelun taustalla kajahtelivat tutut ”Saikkonen maksaa” –huudot yleisön puolelta. En kiirepäissäni jaksanut mölinään reagoida, ja tällä kertaa huutelijat tulivat pettyneinä myös antamaan palautetta jälkikäteen. Onneksi Marko ja Hyge ovat kuitenkin sen verran lempeitä kavereita, että asiasta päästiin yli käden puristuksella ja kiireeseen vetoamalla.

Jätkät olivat rakentaneet illalle suhteellisen tutun bailusetin, jossa erikoisuuksiksi laskettavia kappaleita edusti Uusi Aatami, uusi Eeva sekä jossain määrin myös Poltetun maan taktiikkaa.

Lavalle noustessamme paikalle oli saapunut kesäklubikeikaksi mukavasti puolen tuhatta ihmistä. Vaikka Virginin kaikuisuus häiritsee sekä yleisön että lavan puolella, fiilis on paikassa jostain syystä erinomainen oli sitten esiintyjänä tai asiakkaana. Myös tällä kertaa väreilyn aisti ensihetkistä lähtien, ja punk-hengessä rokatessa homma myös eteni.

Soundcheckin väliin jättäminen kostautui kuitenkin pian. Muistin lavametelin infernaaliseksi, joten tuuppasin keltaiset Earit korvaan. Paremmat tulpat olivat jääneet juhlapäivän tuoksinassa ties minne. Lopputulos oli kuitenkin se, että en erottanut nuotin nuottia loihtimastamme kaaoksesta. Niinpä sillä hetkellä ainoana ratkaisuna näyttäytyi tulppien nykäisy korvista kesken kaiken. Tämä on muuten kaikkein vahingollisinta korville. Nuotit alkoivat erottua aavistuksen paremmin ja fiilis ainakin nousi kertanykäisyllä. Hintana tälle oli päiväkausia jatkunut tinnitus, mikä ei tietenkään ole miellyttävää. Toisaalta korvavaivat ovat osa tämän homman varjopuolia mm. alkoholisoitumisriskin ohella. Toisaalta joissain muissa hommissa hengitetään asbestia tai painitaan ravintoloiden ovilla humalaisten asiakkaiden kanssa, joten sama kai se.

Yhtä kaikki, meteli oli huumaava, samoin meininki. Yleisön toiminta antoi energiaa bändille siinä määrin, että käsillä oli eräs vuoden parhaista keikoista. Ellei paras.

16 biisin mittaiseksi rakennettu setti pidennettiin vielä ylimääräisellä encorella, joka oli Takatalvi siitäkin huolimatta, että tänä vuonna taajaan eturivissä viihtynyt tyttökaksikko vastusti ajatusta oikein plakaatein. Ei ole täysin mutkatonta palvella biisivalinnoilla näitä uskollisimpia keikkavieraitamme, satunnaiskävijää sekä itseämme.

Keikka jäi kuitenkin mieleen eräänä kesän huippukohdista sekä tinnituksesta, joka onneksi alkaa olla taas kaikonnut. Tai sitten olen tottunut siihen.

After skissä ei tainnut tapahtua mitään tai sitten siellä tapahtui kaikki mahdollinen, koska mitään muistikuvia keikan jälkeisistä tapahtumista ei ole.