15.6.2007 Klubi, Turku

Rakas päiväkirja, anteeksi etten ole kirjoittanut pitkään aikaan.

Edellisestä keikasta on kulunut liki päivälleen puoli vuotta. Treeneissä olemme kyllä luuhanneet, mutta onhan tämä taas uutta ja ihmeellistä. Jännittää vietävästi. En valitettavasti ehtinyt treenikselle Nosturiin roudaamaan, joten ajelen Turkuun tyylikkäästi InterCity-junalla.

Perille päästyäni saan kuulla Von Rullakko Brothers -legendan syntymisen. Antakaapas kun kerron, miksi näinkin hienosti kielen päällä rullaava nimi tuli lanseerattua. Aiemmin päivällä meijän pojat olivat saapuneet Nosturiin innostuspäissään valmiina siirtämään soittokamat näppärästi autoon, mutta treenitilojen käytäviltä oli puuttunut kaikki yhteiskäytössä olevat, roudaamiseen tarkoitetut rullakot. Tästä johtuen isot mutta veltot lihansyöjähipit joutuvat huhkimaan hieman enemmän kun normaalisti jääkaapista kaljaa hakiessaan. Ai niin, se kliimaksi. Sattumoisin uunituoreessa Teosto-lehdessä haastateltiin noita lahjakkaita Von Hertzen Brotherseja, ja artikkelin kuvituskuvassa näkyy heidän treenikämppänsä ikkunallisen miljöön lisäksi – aivan oikein – läjä rullakkoja! Tämä ei jää tähän, muotoutuu loppuyhteenveto asian suhteen.

Ja takaisin asiaan. Meidän on tarkoitus treenata Klubilla keikkasetti soundcheckissä ja miltei onnistummekin tässä. Miehemme kuitenkin hoitivat kesän aloitukseen sen verran pontevasti, että erään lemiläisen rumpalin johdolla olivat menneet ja juoneet koko kesäksi asetetun kaljakiintiön jo ensimmäisellä bussisiirtymällä! No mitäs me sitten juodaan, vissyä vai? Kaljarallista johtuen soundcheck-toimintaa ei voi sanoa liekehtiväksi. Lisäksi kävi ilmi, että sankarimme olivat myös kertoneet kaikki talven aikana käsikirjoitetut uunituoreet vitsit. Loppukesän keikkabussitoiminta on siis vähintään tylsää, todennäköisesti siis sekä tylsää että kiintiövapaata. Tönäisen ohimennen Custom Shop ESP:ni puolitoistametriseltä lavalta kaula edellä lattialle. Hyvä suoritus selväpäiseltä kaverilta. Siirrymme ujoina hotellin pahnoille keikkaa odottelemaan.

Klubille on saapunut liki täysi tuvallinen musiikkimme ystäviä, kauniista säästä ja Provinssirockista huolimatta. Olipa taas kiva nousta lauteille. Keikalla soitamme yhteensä 18 biisiä ja vitti että tuli hiki niin soittajalle kun yleisöllekin. Settiin mahtuu pari uutta biisiä, joiden testaamisessa oli toki melkoinen lisäjännitys. Hyvin tuntuivat Nujerra ihminen ja Entistä ehompi turkulaiseen psykofysiikkaan uppoavan.

Keikan jälkeen taputtelemme itseämme selkään, ja Tuomon kirotessa kitaran langattoman lähettimen toimintaa, takahuoneessa pyörähtää myös Big Brothelista suomalaisen kollektiivisen tajuntaan tunkeutunut Kaki Kakkamäki, jonka idoliksi meidän Janne välittömästi tunnustautuu.

Porukka heiluu Turun toreilla aamuun asti. Jonkun aikaa unenomaisessa horroksessa pyörittyämme heräämme hälytyskellojen pirinään: hotellissamme on palohälytys. Onneksi se loppuu juuri kun saimme hampaat pestyä ja hiukset kammattua. Jos esi-isämme olisivat toimineet samalla tavalla, meitä ei olisi. Ehkä toisaalta niin olisi parempi.

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

11.11.2006 Cafe Tivoli, Rovaniemi

Matkalla vielä pohjoisempaan alkoi jo mennä mielet haikeaksi. Reissu oli ollut perkeleellisen hauska. Samoilla bändeillä ja konseptilla ei rundia kuitenkaan olla ainakaan näillä näkymin enää tekemässä.

Vaikka Oulun spektaakkeli tuntui vielä sielussa ja ruumiissa, oli selvää, että rundin viimeisellä keikalla ei säästeltäisi mitään eikä ketään. Rovaniemellä ei yksikään bändeistä ollut aiemmin käynyt klubikeikalla, joten kyseessä oli vieläpä neitseellinen maaperä.

Cafe Tivoliin oli pystytetty PA viimeistä kertaa Sakara Tourilla. Tekniikan ilmeistä saattoi jo silmäpussien ja harmaan olemuksen seasta erottaa häivähdyksen helpotusta. Reissu oli ilmeisesti ollut antoisa myös heille, vaikka työn määrä ja laatu olivatkin vieneet miehistä mehut.

Mukava määrä lappalaisia oli tullut täyttämään Tivolin salia, kun Stam1na jo toisen kerran putkeen polkaisi illan shown käyntiin. 8 minuuttia ennen jätkien vetoa räpläilin itseäni lämpimäksi soittelemalla takahuoneessa Stam1nan Pahan Arkkitehdin alkuriffiä. Hyrde siihen lausumaan, että “Lähe Saikkone featuroimaan, ni mie pääsen loimottamaan!”. Voi vitalis, että tulikin sanottua “Kai mie lähen.” Pexi yritti opettaa alkunauhan jo soidessa biisin muut riffit. Äijien setin kahden ekan biisin aikana kuuntelin kappaleen iPodista puoleentoista kertaan, minkä jälkeen olikin jo vuoroni hypätä lavalle. Hyrden kitara ei ollut niitä helpoiten soitettavia. Ensinnäkin kieliä oli seitsemän, toisekseen Hyrden hihnasäädöillä kitara nousi suunnille rintalastani päälle. Pexiä seuraillen ja vaikeisiin kohtiin pick slidea tarjoten selvisin hommasta kuitenkin lähes puhtain paperein ja kalsarein. Jälleen kerran väsymys oli ainakin karkotettu tunturiin.

Hyrde taas ajoi itsensä hankalaan tilanteeseen Rytmiksen keikalla. Hän tarjoutui soittamaan rummut kappaleeseen Pakko tappaa ihminen, joka todellakaan ole niitä helpoiten paukutettavia. Lemin poika pärjäsi melko hyvin ensimmäiseen kertosäkeeseen saakka, minkä jälkeen maitohapot alkoivat tehdä tehtävänsä. Voi sitä vierailevan tähden lohi-ilmeilyn ja kielen lipomisen määrää, kun tahdin ykkösisku toisensa jälkeen tuli rumpalia vastaan aina vain aikaisemmin.

Omassa settiimme riitti alkulatausta vaikka muille jakaa: kyseessä oli paitsi kiertueen viimeinen veto, myös Markon ensimmäinen keikka uudessa kotikaupungissaan. Rovaniemen historia mielessä settiin oli jälleen nostettu Poltetun maan taktiikkaa. Myös Lujaa tekoa kuultiin ensimmäistä kertaa tämän kiertueen aikana.

Ylilatausta oli ilmassa. Markon äänensävystä kuuli, että mies ei ollut niin kutsutusti tonteilla. Jossain vaiheessa hän irtosi tonteilta myös konkreettisesti, kun äijä intoutui lähtemään stage diving –porukoihin. Taisi sinne yleisöön Heilimokin singahtaa. Meininki oli hurja. Äijää lappasi lavalle niin takahuoneesta kuin yleisöstäkin, että parhaimmillaan lauteilla sakkia oli kuin SaiPan pelissä. Mikit kaatuilivat, samoin miehet.

Oli odotettavissa, että loppukeikasta tapahtuu jotain hassua. Näin kävikin. Koko artistirevohka pelmahti Valapaton aikana paikalle erilaisin vappuvälinein varustettuna. Nesteet oli Fuhrer Höltän toimesta syystäkin ankarasti kielletty Oulun jälkeen, mutta serpentiiniä ja muuta krääsää ei säästelty.

Keikka oli kaikessa punk-henkisyydessään helvetin hyvä, ja toimi oivana päätöksenä hienolle matkalle. Halailuksihan se meni takahuoneen puolella. Gays United.

Omasta ja Sakaran puolesta haluaisin kiittää järjettömän kiertueurakan täydellisestä hoitamisesta tekniikan porukkaa: Aaltonen, Hölttä, Heilimo, Jauhiainen, Ruusunen, Kangastalo, Toiviainen, Pefu, Tamminen & Partinen / Soundata, Varoma, Engberg, Parkkonen, Riina. Kiitos myös paitakiskan Leinonen ja Jenni sekä Medialouhoksen Tuomas. Osansa onnistumiselle oli ilmeisesti myös Hyrdellä, Pexillä, Kaikalla, Kakella, Unella, Jannella, Andella, Otolla ja miksei myös Sagella, Hygellä, Marskilla ja Kuigella. Kiitos yhteistyökumppanit. Kiitos ja ennen kaikkea anteeks koko porukalle.

Mutta suurin kiitos kuuluu tietenkin keikoilla käyneille ihmisille. Uskomattomat bileet. Kiitos. Ens kerralla uusiks.

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

10.11.2006 Teatria, Oulu

Oululaiset ovat sekavaa porukkaa. Club Teatrian keikan ennakkomyynti oli käynyt niin vilkkaana, että tapahtuma täytyi viime tingassa siirtää ns. suurelle puolelle, jonka kapasiteetti on käsittämättömät 2300. Hiukan siis mietitytti, josko punkkimme soisi hyvästä ennakkomyynnistä huolimatta tyhjälle salille.

Teatrian valtavan lavarakennelman ja tekniikan pystyttämien valo- ja äänisysteemien näkeminen oli pysäyttävä kokemus. Ihan kuin olisi ollut Iron Maidenin keikalla. Karjalaiset ja helsinkiläiset punkkarit olivat monessa mielessä matkanneet kauaksi kotoaan.

Oulussa viimeisen esiintyjän nakki osui jälleen Mokomalle. Tämä tarkoitti meille myös alkuillan DJ-vuoroa, jonka allekirjoittanut otti mieluusti vastaan. Oli mukava seurata porukan valumista tuohon valtavaan halliin. Sen verran verkkaisesti ihmisiä narikalta kuitenkin tipahteli, että suunniteltu tunnin sisäänottoaika ennen ensimmäistä bändiä ei voinut onnistua. Niinpä jouduimme lykkäämään Stamppojen aloitusta vartti kerrallaan kolmesti. Pahoittelut tästä. Mielestämme oli kuitenkin välttämätöntä saada kaikki lipunostajat sisään lemiläisten keikan alkuun.

Tyhjän hallin pelko osoittautui turhaksi, kun Stam1na pääsi vihdoin aloittamaan settinsä. Paikalle oli tullut n. puolitoistatuhatta hevi metallin ystävää, jotka olivat selvästi päättäneet bailata. Eturivin liepeiltä kuunneltuna PA jäi kakkoseksi, kun pohjoisen porukat päättivät vähän laulaa.

Takahuoneesta käsin kuunneltuna vaikutti myös Rytmihäiriöllä riittävän ystäviä. Tässä vaiheessa oma esiintyminen jännitti jo niin paljon, että lavan sivustalle ei ollut enää mitään asiaa.

Kaiken jännittämisen ja massiivisen meiningin ihmettelemisen jälkeen otti muutaman biisin ennen kuin kone lähti omalla keikalla niin sanotusti käyntiin. Hyvänä herättäjänä toimi slam-tanssitaiteen ministeri Heilimo, joka suoritti Pahaa verta –kappaleessa näyttävän yleisösukelluksen. Soitto meinasi paikoitellen jäädä reuhaamisen jalkoihin, mutta jotenkuten paletti pysyi läjässä. Setin päättäneen Punaisen kukon aika lavalla laahusti kalsareihin ja johonkin punaiseen viittaan sonnustautunut lauma aiemmin esiintyneitä kollegoja. Tässä vaiheessa kiertuetta oli jo niin tottunut kaikenlaiseen viuhahteluun, että kyseinen tempaus meni ohi yhtä arkisena kuin huikka juomapullosta.

Ehkä performanssitaiteilijat huomasivat laimean tehon itsekin, koska hetken perästä seurasi valkoviinihyökkäys. Soita siinä sitten grindiä, kun yksi lemiläinen kaataa viinitetrasta hapanta kurkkuun (enemmän kuitenkin kitaralle ja soittajan rinnuksille) ja toinen roikkuu niskassa koko painollaan. Muuten olisi tämäkin jekku mennyt vain luonnollisena osana esitystä, mutta Hyrden onnistui niskassa roikkuessaan pudottaa meikäläisen korvamonitorin lähetin lattialle. Siinä adrenaliinispäissäni tulkitsin tilanteen niin, että kitara oli mennyt pimeäksi. Aika sählättyäni KLK-1 lensi naamalleen tantereeseen, ja itse jatkoin kertosäettä vailla kielisoitinta.

Encore-taputusten aikana Toiviaisen Antti ehti virittää kitarasysteemini kuntoon, ja Hölttä laittoi sikailijat ripitettyään löylyä kulmamonitoreihin. Viimeistään tässä vaiheessa olin täysin hereillä. Jonkin sortin adrenaliinihumalassa nuo viimeiset hetket menivät, koska mieleen on vain väläyksenomaisesti jäänyt heiluminen turva-aidan ja lavan välissä. Kiitos Oulu.

Keikkamme loppui sen verran myöhään, että takahuoneeseen rahdatut miljoona pulloa Jägermeisteriä olivat jo menneet parempiin suihin. Kerrankin näin voi todeta vailla ironiaa. No, keikan jälkeen oli niin kaiken sanonut ja Kaikan itsehitleröinnin jälkeen kaiken nähnyt olo, että parempi olikin vetäytyä ajoissa (aamuviideltä) nukkumaan.

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

9.11.2006 Työnkulma, Kuopio

Mokoma on aina viihtynyt Kuopiossa erinomaisesti. Keikat niin Henkassa kuin Rockcockissakin ovat jääneet mieleen umpikreisin savolaisyleisön ansioista. Odotukset olivat sen mukaiset myös tällä kertaa. Stam1na valitteli, että täydellinen jättipottitimanttiturboveto oli heiltä vielä Kuopiossa näkemättä. Myös Rytmihäiriö oli kaupungissa ensimmäistä kertaa. Jännitettävää riitti siis koko porukan puolesta.

Artistibussin ensimmäinen etappi oli rautatieasema, josta noukimme kyytiin yhden kappaleen valokuvausalan neroja, Joonas Brandtin. Mukana hänellä oli paitsi muutama siksarillinen reipasta rokkimieltä, myös useampi laatikko valokuvauskalustoa. Joonas ikuisti ikimuistoiselta reissulta valtavan määrän hienoja hetkiä, joita päätyy lähitulevaisuudessa toimitettavaan Sakara Tour 06 –kuva-albumiin.

Matkalla Kuopioon Rytmihäiriöt lukivat Alibejaan, Mokomat ja pari Stam1naa löivät korttia Kotkanpesäksi nimetyssä bussin takaosassa, Kaikka ja Hyrde haisivat vähäeleisesti kilpaa ja joku yritti vähän nukkua. Samaa toimintaa oli todistettu myös edelliset siirtymät. Poikkeuksen siirtymärutiiniin toi Hyrden toimittama Kotiteollisuus –videoensi-ilta. Taiteilija oli itse toiminut rainan ohjaajana. Yleisönosoitukset olivat ilmeisesti vilpittömät, sillä ilmassa leijui armoton pierun haju. Joka pierua pidättää, sillä on muutakin vilppiä mielessä, kuuluu vanha sananlaskukin. Samasta syystä useimmilla miespuolisilla henkilöillä on aina ekoilla treffeillä vatsa kipeänä.

Kuopion Työnkulmassa (Surmatyönkulmassa Rytmihäiriön mukaan) olivat tekniikan sankarit saaneet taas paikat kuntoon. Sali näytti hyvältä, ja paikan atmosfääri lupaili hienoa iltaa. Miitri oli odotellessa viilaillut soundeja kuuntelemalla edellisillan keikkaamme. Oli hauska päästä kuuntelemaan omaa keikkaa salin puolelta. Vastoin odotuksia kokemus ei ollut ollenkaan nolostuttava. Suuri kiitos tästä kuuluu tietenkin Äänimaisemasuunnittelija Aaltoselle ja hänen kultakorvilleen. Joka tapauksessa Soundatan toimittaman digitaalikaluston mahdollisuudet alkoivat pikkuhiljaa aueta myös maallikolle. Soundin kuuleminen sai myös tekniikan äijien loputtoman raatamisen tuntumaan perustellulta.

Kuopiossa aloitusvuoro heilahti jälleen meille, mikä sopikin oikein hyvin. Edellisillan “rentoutumisen” jälkeen rokkaamishalut olivat kovat.

Ovien auetessa yleisölle koimme ensimmäistä kertaa ns. Tuuliajolla-kokemuksen. Signaali nimittäin katkesi jonkun teknisen vehkeen jossain vehkeessä tai prosessorissa tai töpselissä. Lopputulos maallikkokielellä oli kuitenkin se, että äänentoistolaitteista ei kuulunut pihaustakaan. Hölttä ja Soundatan äijät kiiruhtivat hitaasti miksauspöydän ja etupään väliä Maclightit heiluen. Aaltonen tyytyi pääasiassa polttelemaan tupakkia, koska parhaat ammattilaiset olivat jo asialla. Varttia ennen soiton alkamista salista kuului vapauttava Meshuggahin Stengah. Joku oli vissiin saanut kolvattua jonkun piuhan, ja jännittäminen saattoi lakata.

Nousimme lavalle helpottuneina ja mielet täysin hevaamiseen keskittyneinä. Homma sujui täydessä hurmiossa aina Avoimeen hautaan asti, jonka kohdalla tapahtui jälleen jotain. Miksauspöydästä sammui valot ja yleisön kaiuttimista ääni. Jotta touhu näyttäisi yhtä tyhmältä kuin Tuuliajolla -keikalla, meidän korvamonitoreista kuului koko ajan normaalisti.

Muutaman minuutin huhhailun jälkeen jätkät kuitenkin palauttivat elon laitteisiin ja rokkaaminen saattoi jatkua. Meininki oli niin kohdallaan, että moinen katkos ei saanut mieltä matalaksi. Keikka jatkettiin loppuun kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Jotain tapahtui kuitenkin Marko “Marsalkka” Annalan aivoissa Takatalven aikana. Hän tönäisi vahingossa Santun virityskoneistoa sillä seurauksella, että “joku kielistä saattoi mennä vähän epävireeseen”. Markon luonnollinen johtopäätös tästä oli vääntää Santun soitin aivan päin helvettiä –vireeseen. Samat säädöt hän teki seuraavaksi myös molemmille kitaristeille. Hyge seuraili toimintaa tyynesti rumpujakkaraltaan, kunnes näki Marskin katseen kohdistuvan häneen. Rumputaiteilija tunsi vanhan ystävänsä ilmeen ja tiesi varautua tulevaan. Hyge ei laittanut hanttiin, kun Marski pani toimeen ystävällismielisen mutta suoraviivaisen vallankaappauksen ja asettui rumpupallille esittämään biisin loppuun kuuluisan “rokkirävistyksensä”. Aiemmin tämä rumputaiteen taidonnäyte tuli tutuksi ja nauratutti mahat kipeiksi Petrax-studiolla Kuoleman laulukunnaat –albumin äänityksissä.

Teknisistä tai mistään muistakaan ongelmista ei ollut tietoakaan loppuillan aikana. Rytmihäiriö lauloi taas vastustamattomasti kännissä surmaamisesta. Jopa niin vastustamattomasti, että allekirjoittaneen piti kaapata Santtu kainaloon ja käväistä lavalla hiukan laulamassa.

Ponkaisin innostuneisuuspäissäni lavalle myös Stam1nan keikan aikana, mutta tällä kertaa pelastustehtävissä. Pexille tapahtui hevimiehen klassikko, eli hiukset tarttuivat basistin virityskoneistoon. Hetki piti uhrata tilanteen kunnioittamiselle kaksinkerroin nauraen. Mutta olihan Pexi lopulta päästettävä pinteestä ennen miehen hurmurihymyn hyytymistä.

Rytmis korkkasi Kuopion onnistuneesti,. Myös Stam1na soitti loistavan keikan, minkä myös salillinen yleisöä allekirjoitti äänekkäästi.

Onnistumisia yritettiin hiukan juhlia Henry’s Pubin after skissä, mutta edellisen illan löysien poistaminen oli vaatinut veronsa. Vetäydyimme Hyyrysen kanssa yöpuulle hyvissä ajoin latailemaan akkuja rallin toisen erikoiskokeen jälkimmäiselle puoliskolle. Muutamilla muilla seurueessa taitaa olla joko isommat tai uudemmat akut.

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

8.11.2006 Puusepän sali, Lahti

Kaikin puolin erinomaisesti alkaneen Sakara Tour 06:n toinen erikoiskoe alkoi Lahden Sibeliustalon Puusepän salista. Saapuessani saliin paikalla oli tekniikan ryhmä viimeistelemässä PA:n pystytystä. Nämä työn sankarit olivat joutuneet edellisenä viikonloppuna niin koville, että pääsyyllisellä oli vaikeuksia kohdata porukka silmästä silmään. Miehet huokuivat kuitenkin odottamatonta positiivisuutta ja morjestelivat riistäjäänsä melkein iloisesti. Ilmeisesti heistä oli pidetty välipäivinä erinomaisen hyvää huolta tai sitten he vain olivat seonneet lopullisesti.

Pian paikalle saapuivat myös hyvin levänneet taiteilijatoverit, jotka uhkuivat intoa rokkaamiseen. Allekirjoittanut lupasi itselleen olla tänä viikonloppuna vain rokkiurpo ja unohtaa kiertueen järjestelyihin liittyvät asiat kokonaan. Vaikka edellisviikonlopun keikat sujuivat kaikin puolin erittäin hyvin, ajoittain meinasi bussissa ajatus karkailla järjestelyasioihin jopa kesken Kangasmäen pieruattentaatin. Päätin että promoottorin henkinen pikkutakki sulatettaisiin tänään alkoholilla, jota ei viikko sitten kulunut käytännössä lainkaan.

Ennen sulattelua luvassa oli kuitenkin armoton määrä odottelua, hevin soittoa ja aivojen vatkausta. Odottelua tapettiin mm. säveltämällä kiertuebiisi, jonka pahoina pääarkkitehteina toimivat Hyyrynen ja Hämäläinen. Sävellyksen tyylilajina oli yllättäen thrash muutamilla Stam1na-soinnuilla varustettuna. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa työnimi “Saatana Perkele” kuitenkin jäi treenaamatta ja esittämättä. Teksti ja biisi ovat kuitenkin olemassa, joten kuka tietää vaikka kappale joskus jonnekin päätyisi.

Tänään oli Stam1nan vuoro polkaista show käyntiin. Lemiläiset leimusivat ilmiliekeissä. Bändi näytti hyvältä, kuulosti vielä paremmalta ja sai jälleen lopetusvuorolaisen puntin tutisemaan. Taas kerran mieleen palasi pari vuotta sitten ääneen lausuttu lause “Vit*u Stam1nan kanssa ei lähdetä enää koskaan yhteisille keikoille!”. Eikä varmaan lähdettäisikään, ellei niiden jätkien kanssa olisi niin pahkeisen mukava reissata. Ensi kerralla pitää varmaan jättää keikat pois ohjelmasta. Lähdetään vain ajelemaan bussilla ympäri Suomea – lyödään korttia, puhutaan paskaa ja bailataan.

Muutaman Stam1na-biisin jälkeen tuntui hyvältä idealta vetäytyä takahuoneeseen opettelemaan kitaransoittoa. Siellä myös viihdyin aina Rytmihäiriön keikan alkuun saakka. Heitä uskalsin odotusadrenaliineissani vilkaista biisin kaksi. Valomies Pefu oli loihtinut taustalle sellaiset väärinpäin käännetyt ristit ja verisateet, että viihdearvo oli verraton.

Oma settimme alkoi Sirpillä, kuten Seinäjoellakin. Biisi on musiikillisesti erinomainen avaus, mutta soitannollisesti hiukan tuskainen lämmittelyraita. Keikalla tempo nousee Kaken mittauksen mukaan 230 bpm:een, eikä sovituskaan niitä suorimpia ole. Kertosäkeen yhtäaikainen stemmojen laulaminen ja kitaransoitto ovat myös olleet allekirjoittaneelle haasteita hankalimmasta päästä.

Jotenkin kaatuillun Sirpin jälkeen soitto lähti kuitenkin rullaamaan, eikä loppukeikasta jäänyt kummempia muistikuvia, mikä on aina hyvä merkki. Oli hyvä, että Stam1nan yleisö oli saanut mellakka-aidan paskaksi. Lavan reunaa vasten roikottelevasta yleisöstä saa voimaa.

Lahdessa EP:n päätösraita Viholliset oli mukana kiertueen keikkasetissä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Kuten foorumilta tuttu nimimerkki –R- asian muotoili, Vihollisten soittaminen edellyttää keikalla aivan erityisen, kyseistä kappaletta vaativan fiiliksen. Sellainen saavutetaan ehkä kerran kahdessa vuodessa, eikä Lahdessa ollut sitä tunnetta. Tätä ei saa ymmärtää väärin. Viholliset-fiilis ei ole mitenkään erityisen hyvä tunne, vaan vaikeasti määriteltävä Viholliset-kappaletta vaativa fiilis. Viimeksi sellainen taisi olla DVD-keikalla Jyväskylän Bar68:ssa syksyllä 2004.

Lahdessa taisi jäädä featuroinnit tekemättä, ellei sellaiseksi lasketa Hyrden järjestämiä arpajaisia varsinaisen settimme jälkeen. Mukana oli tietenkin hitleröidyt Viikatteen Kaarlet ja kaikki muut kynnelle kykenevät hampit. Tästä momentumin tappaja –ohjelmaumerosta jouduimme pitämään taiteilijan kanssa jälkikäteen pienen kehityskeskustelun. Kaikella rakkaudella tietenkin.

Keikan jälkeen suuntasimme Onnelaan bailaamaan Sedun ohjeiden mukaisesti. Sinnehän on pystytetty pöydät, joille nimenomaan kuuluu nousta “irrottelemaan”. Me halusimme kuitenkin bailata porukalla ja ahtauduimme yhdelle pöydälle koko 13 henkisen artistikatraan voimin. Järjestyshenkilökunta ei oikein tiennyt kuinka suhtautua Ruuhkaratikaksi ristimäämme juhlimiskonseptiin. Ilmeisesti paikan suunnittelija on kuitenkin tarkoittanut, että pöydällä tanssahtelisi pari viehkeää parikymppistä tyttöä, eikä reipas tusina lievästi ylipainoisia kolmekymppisiä ukkoja. (OK, Stam1nat ovat vielä parikymppisen tytön mitoissa.)

Ruuhkaratikka vei ainakin allekirjoittaneen ennalta mietittyyn päämäärään, sillä seuraavana aamuna jännitys oli tiessään. Rentouden hintana oli armoton päänsärky ja tikkuiset silmät. Tällä kertaa hinta tuntui ihan kohtuulliselta.

Jätä kommentti »

Jätä kommentti






 

Copyright © Mokoma & Sakara Productions 1999-2013. Kaikki oikeudet ja osa pahiksista pidätetään.