MOKOMA.COM

Kesän pisimmän keikkasiirtymän jälkeen vuorossa oli allekirjoittaneen kotikylän kaupunkifestivaali Tammerfest. Areenana toimi vanha tuttu Pakkahuone, jossa riitti vilskettä koko päiväksi. Ennen meidän ja Suburban Triben aikuiseen makuun suunnattua konserttiamme paikka nimittäin toimi myös nuoremman väen nykymanserocksuosikkien areenana.

Tero ohjasti bussimme Flinchin keikan jälkeen Pakkahuoneen lavan oville, jossa parveili lauma Flinchin tai Uniklubin pikkutyttöfaneja. Nämä ilmeisesti luulivat bussiamme suosikkinsa kulkuvälineeksi, koska hakeutuivat nimmarivihkoineen ja ruusuineen bussimme ovelle. Kun bussin avautuvasta ovesta ei astellutkaan Uniklubin Jussi, vaan Hämäläisen Santtu, tytöt katsoivat kuitenkin parhaaksi juosta kiljuen karkuun.

Takahuonetilat olivat Uniklubin jäljiltä vielä siivoamatta, kun pääsimme sisään virittelemään itseämme ja laitteitamme. Ruusun terälehdet lattialla haittasivat kuitenkin vain jossain määrin adrenaliinin ja testosteronin tuoksuisia valmistautumisrituaalejamme, kuten jumppaamista ja vihreän teen juontia.

Suburban Triben aloittaessa oli paikalle saapunut jo varsin mukava määrä ihmisiä. Tämä oli helpottava näky, sillä olihan kyseessä torstaikeikka sekä meidän toinen esiintymisemme Pakkahuoneella kolmen kuukauden sisään. Nopean toisinnon takia olimme kaivaneet esiin edellisen keikan settilistan, jotta voisimme tarjota tällä kertaa mahdollisimman erilaisen ohjelman. Muistaakseni setistä vaihtuikin peräti kymmenen biisiä, mikä on tällä repertuaarilla ihan reipas määrä.

Yleisön toiminta oli paikoin niin vaikuttavan näköistä, että sitä oli oikein pysähdyttävä seuraamaan. Valtava circle pit pyöri Pakkiksen lattialla ehkä kaikkien aikojen hienoimmin. Näytti siltä, että kaikki tiesivät missä olivat mukana, ja ilmeisesti osumaakin otettiin vain vapaaehtoisesti. Monilla festareilla tuollaista ei voi turvallisesti rakentaa väentungokseen, mutta tällä kertaa taisi olla sekä tila että osallistujat toiminnalle suotuisia.

Soitto maistui setin alusta loppuun. Subbareiden Eugeniukselle sen sijaan maistui lavalonkeromme, jonka hän takavarikoi jääkaapista todeten, että “löytäjä saa pitää”.

Mainion keikan jälkeen suuntasimme kevyiden jälkilöylyjen kautta unten maille. Pari vetoa ja noin miljardi kilometriä olisi vielä taitettavana.

Ilmastoimaton halpishotelli erään Helsingin vilkkaimman kadun varrella helleyönä ei ollut paras valinta majapaikaksi. Muutaman tunnin lakanoihin liimautumisen jälkeen avoimista ikkunoista jylissyt liikenteen melu herätti aamuseitsemältä. Koska vuorokauteen ilmestyi näin ylimääräistä aikaa, päätin alkaa päivän paikkailemalla menetyksiä jo krooniseksi käyneestä vaatteiden hävittämisestä. Ostoksille ei tarvinnut lähteä, vaan tällä kertaa riitti muutaman kilsan kävelylenkki keikkabussille, johon olin tärkeimpäni, eli haisevan keikkapaidan sekä umpihikiset hikinauhat jättänyt. Ehdin takaisin hotellillekin niin aikaisin, että vuoden todennäköisesti kolmas hotelliaamiainenkin kävi toteen. Hämmästyttävää reippautta!

Noukimme tilataksiin tutut karvanaamat Helsingin katujen varsilta ja otimme suunnaksi lentokentän. Tänään pääsisimme korkkaamaan meille kokonaan uuden keikkakaupungin, mitä ei enää usein tapahdu.

Lentokentällä vastaanotimme ikävän uutisen. Odotettu jälleennäkeminen Kotiteollisuuden kanssa peruuntui, koska Jari oli loukannut kätensä moottoripyöräonnettomuudessa. Erittäin huojentuneita olimme kuitenkin siitä, että tuon pahemmin ei turmassa käynyt. Paranemisia!

Koska orkesterimme matkustaa lentokoneella niin harvoin, oli kentän kaupasta pakko ottaa mukaan Lakrids Figurerit ja Fruit Dropsit. Ja lennon aikana piti tietenkin drinkkejäkin maistella monenlaisia, vaikka Suomen sisäisillä lennoilla niistä joutuu maksamaan reippaanlaisesti ja aikaa hörppimiseen on vain tunti. Mänttejä mitä mänttejä.

Rovaniemellä meinasi parin edellisen yön univelka viedä voiton. Mutta helle se oli pohjoisessakin, eikä hostellimajoituksessa todellakaan ollut ilmastointia. Päiväunet jäivät siis väliin ja päädyimme nuokkumaan festarialueelle aivan liian monta tuntia ennen vetoa.

Tovin saimme aikaa kulumaan tutustumalla vuokrakamoihin, joilla joutuisimme soittamaan. Mesa Boogiet vaihtuivat valmiiksi tuttuun 5150:aan sekä Marshallin JCM900. Näistä klassikkovahvareista säädöt löytyivät tuosta vain. Jannen tuplasetti vaihtui laadukkaaseen perussettiin sekä puolikuntoiseen tuplapedaaliin, joka olisi tuottanut Jannelle harmaita hiuksia, jos hänellä niitä olisi. Santtu unohti viritysmittarinsa bussiin, joten pitkästä aikaa saisimme nauttia myös hivenen epävireisestä bassosta. Laitteiden luoma epävarmuus toi mukavaa bändi-iltatunnelmaa sekä lisäkutinaa vatsan pohjaan ennen vetoa.

Lisäkomiikkaa sen sijaan tilanteeseen toi Kuisma, joka unohti piilolinssinsä kotiin. Niinpä puolisokea mies joutui teippaamaan lasit päähänsä ja pitämään hiuksensa tiukasti ponnarilla. Suomihevin Harry Potter oli sen verran koomillinen näky, että paikoin soitto pysyi vain vaivoin kasassa.

Keikkaa oli tullut seuraamaan erittäin kiitettävä määrä porukkaa, joista iso osa myös tuntui mökästämme nauttivan. Joukossa oli kuitenkin joku, jolle touhumme ei maistunut. Kyseinen mustalistalainen päätti osoittaa mieltää linkaisemalla kengän kohti Markon naamaa. Silmät kiinni kappalettaan tulkinnut vokalisti kuitenkin avasi onnekkaasti silmänsä juuri ennen osumaa ja vetää päänsä sivuun.

On sanoinkuvaamattoman syvältä perseestä, että myös tänä kesänä jouduimme lavalle lentävän tavaran kohteeksi. Koska kyseessä ei tällä kertaa ollut lasi tai muu äärimmäisen vaarallinen esine, annoimme keikan jatkua. On kuitenkin kaikille osapuolille onneksi, että kengätön kaveri ei osunut kohdalle keikan jälkeen.

Kenkäepisodista huolimatta keikasta jäi erittäin hyvä maku, jota ei tosin ollut suussa enää seuraavana aamuna. Mutta se taas ei ole teidän vika.

Armoton helle laittoi naamat kiiltämään jo varhain aamulla, kun hyppäsin Miitrin kanssa Imatralta Helsingin junaan – lopullisena päämäärä Turku ja Ruisrock. Edellinen yö jäi aika pitkälti nukkumatta Stam1nan keikan takia, joten olo oli heti alkuun kuin keikkareissussa: univelkainen, hikinen ja hienoisesti krapulainen.

Starttipaikallamme Helsingin kisapuistossa odottelimme huurteisten äärellä pääjoukkoa saapuvaksi. Ensimmäisenä paikalle saapui monitorimiksaajamme ja kuskimme Antti “Oksu” Vuorela, joka havaitsi kuvassa pienen puutteen: keikkabussia ei näy sillä paikalla, johon se edelliseltä reissulta jäi. Puhelua myöhemmin selvisi, että aikatauluissa oli sekoiltu, ja bussi oli viety katsastukseen. Kaikeksi onneksi homma oli ehditty jo hoitaa ja vieläpä myönteisin tuloksin. Eipä siis muuta kuin tilataksi alle ja jonnekin bussia hakemaan.

Vain yhdellä kattoikkunalla varustetun bussimme lämpötila nousi matkalla naurettaviin lukemiin. Olihan pihallakin yli eksoottiset 30 astetta. Alkusäädön jälkeen oli kiirekin saatu rakennettua. Aikaa oli vain kusitauolle huoltoaseman pihalla, jossa asfaltti poltti paljaita varpaita kuin Inglesissä ikään.

Hermoja raastava kurvailu Ruisrockin festarialueen liepeillä on tullut jo tavaksi. Ja jälleen kerran meidät ohjattiin järjestysmiesten toimesta väärään risteykseen. Uukkarin tekeminen täyspitkällä bussilla ruuhkan keskellä ja hirveässä kiireessä – parasta.

Kamat siirtyivät Paviljonki-lavalle kiitettävällä vauhdilla, mistä kiitos apukäsille. Popparihan ei meilläpäin edelleenkään roudaa. Meistä on niissä hommissa kuulemma enemmän haittaa kuin hyötyä.

Liekö syy helteen pehmittämissä aivoissa, mutta takahuoneessa syntyi kielisoittajien kesken päätös esiintyä ns. yläosattomissa. Kuten Marko myöhemmin välispiikissäänkin kuvaili, vartalomme eivät viesti viihtymisestä kuntosalilla, vaan ruokasalissa. Ajattelimme kuitenkin rohkeasti, että mikäli kannamme muotomme ylpeästi, homma toimii.

Two-packit vyötäisillämme eivät jääneet Rukiissa ainoiksi huolenaiheiksi. Tutun Pelle Hermanni –alkunauhan pärähtäessä soimaan nimittäin ilmeni, että meikäläisen kitaran langaton lähetin on paskana. Kitarateknikkomme Tuomas juoksenteli kuitenkin lavaa ympäri sen verran tehokkaasti, että piuha ehdittiin ajoissa kytkeä langattoman tilalle. Oli pöljä fiilis odotella alkunauhan loppumista lyhyen piuhan päässä lavalla vahvistimen vieressä. Yhtä pöljää oli se, että piuha yletti ainoastaan rumpulavalle asti. Lyhyen liean päässä liikerata jäi siis tällä kertaa tyngäksi ja koregrafiat staattisiksi.

Positiivista oli kuitenkin yleisön määrä ja osallistuminen varhaisesta soittoajasta huolimatta. Pittikin pyörähteli paikoin varsin näyttävästi, vaikka jalkojen nostattama pöly ilmeisesti saikin ysköset liikkeelle. Ristiriitaiselta tuntui myös asettamamme savukoneen käyttökielto, sillä paikoin valot tekivät lavalla oikein kauniita kiiloja paksun hiekkapölyyn. Myös kiiltolakkaiset soittimet saivat pölyssä modernin mattapinnan.

Keikan jälkeen koitti armoton kiire, kuten karjalaisilla kautta historian. Tällä kertaa ei onneksi ollut sen vakavammasta kyse kuin ehtimisestä Helsinki-Vantaa lentokentälle toimittamaan tärkeimpiä lelujamme seuraavan päivän Rovaniemirockiin.

Sinne jäi kaljaliputkin VIP-teltan pöydälle pyörimään, ko myö lähettiin.