MOKOMA.COM

Mokoman kiertävä friikkisirkus oli taas kerran kovan paikan edessä. Neljä keikkaa pitäisi hoitaa kunnialla läpi, ohessa hoitaa nippu haastatteluja ja ennen kaikkea täytyisi selvitä jotakuinkin järjissään tästä neljän päivän apinasafarista.

Helsingin hurjat eli Santtu, Kuisma ja allekirjoittanut, vahvistettuna Juggernaut Javanaisella saapuivat hämmästyttävän ajoissa Lahteen odottelemaan Moko-biilin saapumista. Kohta pääsivät ukot bussin perukoille piereskelemään ja matka kohti Tamperetta oli jatkuva. Yo-talolla perusasiat (eli roudaus, soundcheck & sapuskat) haltuun ja hotellille mittelemään biljardinpeluutaitoja. Eivätpä olleet kummoisia. Alkuillan virallista osuutta edusti Sakaran noin viisi minuuttia kestänyt yhtiöpalaveri, jossa pistettiin business-asiat tolalleen.

Siirryimme Yo-talolle hyvissä ajoin jännittämään ja tuttavia morjestamaan. Aikamme tätä tehtyä oli hevauksen vuoro. Keikan anti kiteytettynä: Tirehtööri Annala ei hulmahtanut liekkeihin, loput orkesterista olivat suhteellisen tyytyväisiä esitykseensä. Sellaista se välillä on näissä bändi-illoissa, kuten sanontakin kuuluu.

Iltapäivällä otimme Salosen Teron kanssa valokuvia Infernon juttua varten. Samalla harjoittelimme viisihenkisen ihmispyramidin. Se oli Teron ottamista bändikuvista ehdottomasti hauskin ja eniten meidän näköinen, mutta tuskin päätyy kuitenkaan Infernon kanteen.

Soundcheck tehtiin ilman Markoa, kun miehen piti olla radiossa Lista-ohjelman tentattavana. No mikäs siinä. Ihailimme lavasoundien täydellisyyttä, ja treenasimme muutaman biisin yksityikohtia hieman tiukemmiksi. Ukot tuntuivat olevan hyvässä vireessä, ja illan keikan jännittäminen saattoi siis alkaa. Tälläkertaa hajaannuimme kuka mihinkin. Puolelle porukasta tämä on kuitenkin kotikaupunkikeikka, joten ennen keikka voi viilennellä ihan omalla sohvalla. Valitettavasti Deathchain ja Callisto jäivät tämän takia näkemättä. Ehkä näin oli hyvä, sillä jos noiden hurjien keikat olisi katsonut, niin paineet oman keikan suhteen olisivat kasvaneet aiva älyttömiksi, siksi hyviä orkestereita illan molemmat lämppärit ovat.

No keikkahan oli sitten liki täydellinen. Pääesiintyjästatus, soitto kulki ja Nosturi liekehti 500 maksaneen kastojan voimin. Yleisön meinikiä seuratessa välillä unohtui se tärkein eli soittaminen. Pitti oli myös ennen näkemätön. Lisäksi tällä kertaa lavalla oli tilaa, kun ei tarvinnut asetella omia kamoja KT:n kamojen eteen. Ukot ottivat siksi kaiken irti tästä tilaisuudesta, ja meininki oli sitten sen mukainen. Tämä keikka oli niin hyvä, ettei siitä ole edes mitään kerrottavaa.

Keikan jälkeen juhlistimme sitten eilistä listasijoitusta hieman isommalla kädellä, koska edellinen yö oli mennyt bussissa nihkeillessä. Takahuoneessa viini virtasi ja ukot senkun hymyilivät. Elämä tuntui olevan mallillaan. No onneksi maanantaina pääsee taas oikeisiin töihin ja loppuu tämä hölmöily.

Eilinen vapaapäivä käytettiin tehokkaasti akkujen lataamiseen, eli Infernon toimittaja Miika “Mega” Kuusisen yksityisasunnon saunaosatolla ördäten. Samalla pelasimme hieman kyykkää sekä teimme viisisivuisen haastattelun seuraavaan Infernoon.

Onneksi Kouvola on maantieteellisesti hyvässä paikassa Lappeenrannasta katsottuna, joten matkaan lähdettiin vasta neljän jälkeen. Näimme lähtötohinoissa myös Hessua, jolle kuului tietenkin erittäin hyvää.

Kouvolaan saavuttuamme miestemme ajatuksissa rupesi pyörimään Lista-ohjelma. Siirryimme roudaamisen jälkeen katsomaan sitä telkkarista Rytmikatin yläkertaan. Sijoitus toisensa jälkeen meni ohi ja lopputuloksen kuultuamme emme olleet uskoa korviamme. Että sitten toiseksi! No jopas. Ei lainkaan keljua. Ja edellä vaan pikkutyttöjen levynostaja-armeijan tukema Antti Tuisku, joka myi enemmän levyjä kun loppulista yhteensä. Vaikka yleensä pidämme mielessä miksaaja-Miitrin ohjeen “älä anna tunteille valtaa”, niin nyt ei enää pokka pitänyt. Piti oikein mennä nurkan taakse tirauttamaan ilon kyyneleet. Voi tätä tunteiden vuoristorataa. Onkohan sitä jo tulossa vanhaksi? Ja kaiken lisäksi sukupuolikin on vielä vaihtumassa!

Paikalle saapui myös itse Kaarle Viikate, joka oli lupautunut myymään paitoja keikalla. Hieman nauratti, mutta mikäs siinä. Ammattimieshän Kaarle on. Kävimme siinä sitten porukalla Speden saluunassa (kuinkas muuten) juhlaolusilla. Tällä kertaa Sakara Recordsin nihkeän pihi toimitusjohtaja heltyi ja tarjosi orkesterille juhlapirtelöt. Mielestäni ihan aiheesta.

Sitten töihin. Soundchekissä ajatukset eivät oikein pysyneet kasassa, mutta hommat saatiin hanskaan ripeästi. Rytmikatti on tunnetusti melkoisen lämmin paikka soittaa, ja tänä iltana paikalle odotettiin liki täyttä tupaa. Ja niinhän siinä kävi. Calliston pojat lämmittelivät saunan ja astuessamme lavalla, oli ilmasto jo sub-trooppinen. Keikka oli loistava, johtuen ennen kaikkea erittäin hyvästä yleisöstä. Miksaaja-Miitri kommentoi keikan jälkeen, että “jengi lauloi niin lujaa ettei PA:sta kuulunut mitään”. Ei voi kun ihmetellä. Hieno homma! Eli hyvin meni, vaikka Kiellän itseni unohtui(!) listasta. Testasimme myös Toista maata encoressa, mutta se ei toiminut yleisön reaktioista päätellen ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Kassellaan.

Keikan jälkeen matkaamme yön selässä Helsinkiin, Tuomo ajaa. Teemme Eskilomin kohdalla ristinmerkin ja venytämme kusitaukoa vielä parikymmentä kilometriä. Ihan varmuuden vuoksi. Huomenna nousemme Nosturin lavalle.

Raskas 3-päiväinen työviikko on takana. Edellisviikonlopun väsymyskään ei ole todellakaan ehtinyt haihtua. Se tosiasia, että seuraavan 11 illan aikana on seitsemän keikkaa, saa allekirjoittaneen pillahtamaan itkuun.

Lappeenrannassa treenattiin taas soundchekissä. Toista maata ja Sudet ihmisten vaatteissa meni periaatteessa läpi, mutta joku noissa biiseissä hieman jännittää. Ei uskallettu tänäänkään kokeilla niitä keikalla. Myöhemmin uusi yritys paremmalla onnella.

Kotikaupungissa keikkailu on siitä omituista, että tunti ennen keikkaa juttelee vielä vanhempien kanssa kahvipöydän ääressä. Siinä vaiheessa fiilis ei ole vielä lainkaan “rock”, ja keikkapaikalle saavuttuaan pitää vaihtaa persoonallisuutta kiltistä äidin pikku mussukasta liki kaksimetriseksi hevihirviöksi. Pelkkä ajatus kaikessa korniudessaan naurattaa.

Keikka meni soiton puolesta todella hyvin. Kaatuiltiin ensimmäisen kerran Nämä kolme ovat yhtä ja sen lisäksi setissä oli paljon mukavia ja tenhoavia ralleja. Yleisökin oli hienosti mukana. Setin jälkeen yli kaksisataapäinen lappeenrantalaisyleisö innostui laulamaan potkupallokentiltä tuttua kannustulaulua “oo-lee-o-leo-leo-lee, Mokoma, Mokoma!”. Se se vasta kuulosti hyvältä. Ilon kyynel silmässä noisimme lavalle ja aloimme paiskia encoreita. Ilta olisi ollut lähes täydellinen, ellei sitä olisi pilannut tapahtumien sarja jonka päätteeksi meidän vieraslistalainen lähti ambulanssilla sairaalaan ja nelikymppinen pahoinpitelijä poliisiautolla kamarille. Hyvä Lappeenranta! Tällaista ei toivoisi näkevänsä enää koskaan missään.

Pahoinpitely oli ilmeisesti useamman tapahtuman summa. Koko keikan ajan oli havaittavissa, että yleisön monimuotoisuus aiheutti ongelmia. Oikeaoppinen pittikäyttäytyminen ei ollut kaikille tuttua ja homma kusi ajoittain pahasti. Hevimuusikon ja heviyleisön kannalta oikein järjestetty pitti on mitä hienoin asia, mutta tätä toimintaa voi olla vaikea ymmärtää jos päällä on Rantarock 1999 -paita. Nämä heterogeenisen yleisön aiheuttamat konfliktithan johtuvat tietenkin siitä, että aggressiivisesta hevistä tulee koko ajan enemmän ja enemmän kaiken kansan musiikkia. Asiaan perehtymättömälle, satunnaiselle keikkakävijälle, raivokas pittikäyttäytyminen ja hc-pogoilu on varmasti todella outoa, jopa pelottavaa. Sitten kun ollaan vielä vähän kännissä, niin hevareiden vauhdikas “tanssiminen” ja hauskanpito koetaan väkivaltaisuutena ja provosoidutaan tappelemaan OIKEASTI. Ei näin. Onneksi saimme ystävältämme seuraavana aamuna viestin: “Ei käynyt pahasti. Speed, aggression, violence. Hyvä keikka!”

Itselläni on samaan ilmiöön liittyvä kokemus. Kun pari vuotta sitten yritin päästä Niskalaukauksen keikan aikana eturiviin heiluttamaan nyrkkiä ystävälleni, kitarataiteilija Jarkko Petosalmelle, ei eturiviin tunkemiseni sitten ihan kaikkia miellyttänyt. Meinasin saada turpaani joukolta jakkupukuisia pankkivirkailijarouvia! He kyseenalaistivat heilumiseni, koska olivat omien sanojensa mukaan “tulleet nauttimaan keikasta”. No niin minäkin, perkele! Totaalisen erilaiset keikkakulttuurit kohtasivat ja eihän siitä seurannut kun sanomista. En viitsinyt jäädä siihen haukuttavaksi, joten poistuin pettyneenä takavasemmalle. Silloin tajusin että hevi ei ole enää entisensä.

No joo. Riittää se avautuminen.